Tietoisuus on mahdoton selittää, väittävät jopa huippuluokan
filosofit, joitten ajattelukyvyissä ei liene puutteita. Toisaalta kukaan ei
tietääkseni ole määritellyt termiä kaikkien hyväksymällä tavalla. Kun lukee neutotieteitten
edustajien, esim. Antonio Damasion kirjoja ja vertaa hänen käsityksiään tunnetun
henkisen gurun Eckhart Tollen vastaaviin, huomaa, että kaverit puhuvat jostain
täysin eri asiasta. Kumpikin kertoo korkeammista ja matalammista tietoisuuden
sfääreistä, mutta käsitykset menevät täysin ristiin.
Deepak Chorpa väittää, että kaikki on tietoisuutta tai
mieltä. Aine ja kaikki esineet ihmiset mukaan lukien ovat sen luomuksia. Mieli
ja tietoisuus eivät ole sama asia, eikä suomennettuja kirjoja lukemalla aina
tiedä, ovatko ne kirjoittajan mielestä sitä vai eivät. Suomessa Timo Klemola on
valaissut asiaa kirjassaan Mindfulness Tietoisuuden harjoittamisen taito. Hän
pysyttelee tiukemmin maan pinnalla. Lainaan
häntä: ”Kun länsimainen ihminen on alkanut ihmetellä itseään ja ympäröivää
maailmaa, hän on alkanut etsiä kysymyksiinsä vastauksia itsensä ulkopuolelta.
Hän on etsinyt maailmalle ulkopuolista luojaa, löytänyt jumalansa. Tutkiessaan
sitten maailmaa tarkemmin hän on kehittänyt pitkälle tieteitä. Idässä
vastausten etsiminen on kurottautunut toiseen suuntaan, kohti ihmisen
tietoisuutta. ”
Klemola väittää, että idän ajattelun mukaan kaikki on
tietoisuutta. Joten jos haluamme ymmärtää itseämme ja maailmaa, meidän on
tutkittava sitä. Näin saamme selville, mitä ulkoinen maailma ja sisäinen
maailma todella ovat. Näin äärimmäisyyksien harojat päätyvät sitten Tolleiksi
ja Chopriksi.
Väite, että meditaation kaltaiset harjoitteet auttavat ihmisiä
saavuttamaan totuuksia, ovat varmaan totta rajatussa mielessä. Ajatellaan, että
mieli tekee jatkuvasti virheitä tiedostamisprosessissa, koska se tulkitsee maailmaa
jatkuvasti omien intressiensä ja ennakkokäsitystensä kautta. Harjoittamalla
mieltä oppii näkemään todellisuuden selkeämmin ja tarkemmin ilman vääristymiä.
Sitten voi alkaa epäillä, mikä on se todellisuus, jonka siinä
tavoittaa. Ihan kvanttifysiikkaan ei taideta päästä.
Lännessä mielen tutkiminen on edennyt aivojen tutkimisen
tasolle. Asiaa tutkitaan siis edelleen ulkoapäin, vaikka toki siinä ajatuksiakin analysoidaan. Aivot hajotetaan neuronien toiminnan tasolle ja
yritetään päästä myös tietoisuuteen käsiksi sitä kautta. Klemola väittää, että ”mielen
toiminnat eivät palaudu aivofysiologiaan.” Neurotieteitten edustajat, esim.
Chris Frith, puolestaan sanovat, että mielessä ei tapahdu mitään ilman että aivojen
aineessa ei tapahtuisi jotain. Aivojen aineessa puolestaan voi tapahtua
paljonkin ilman että ihmisen tietoisuus niitä mitenkään rekisteröisi. Klemola
on toki oikeassa siinä, että tietoisuustaidot eivät parane sillä, että tietää
jonkin aivoissaan muuttuneen harjoituksen myötä. On sitten eri asia väittää,
että mielen toiminnot eivät palaudu aivofysiologiaan. Korkeintaan voi todeta,
että asiaa ei ymmärretä riittävästi, jotta tietäisi, missä mielessä väite on
tosi.
Aivojen toiminnoista suurin osa pysyttelee tietoisen mielen
ulottumattomissa. Kun idän tietäjät väittävät, että kaikki mitä maailmasta tiedämme,
saamme tietoisuuteen tulevien aistihavaintojemme kautta, kuva on vähintään
vajavainen. Esimerkiksi värien voi väittää olevan vain ihmisen mielessä. Ne
ovat aivojen omia luomuksia eikä niitä ulkoisessa todellisuudessa oikeastaan
ole olemassa. Joten kun harjoittaa mieltään riittävästi, oppiiko erottamaan
värien asemesta sähkömagneettisen aaltoliikkeen eri aallonpituudet tuosta vaan
suoraan ilman että aivot vääristävät ne väriaistimuksiksi? Epäilen.
Mindfulnesin kaltaisilla harjoitteilla voi toki, mikäli
näitä Klemoloita on uskominen, saavuttaa mielenrauhan ja parantaa
ihmisyyttään. Eivät ne mitään turhakkeita ole. Mutta jotta todella perin pohjin
ymmärtäisimme ihmisen tietoisuuden ja mielen toiminnot, tarvitsemme myös
länsimaista tiedettä. Buddhalaiset opit ovat ehkä tosia omalla tasollaan ja
selittävät oman pienen siivunsa mielen toiminnoista. Mutta se siivu ei ole
kovin kattava.
