Kulttuuri ja elossapysyminen

 

Sekä elävät että elottomat otukset koostuvat pohjimmiltaan atomeista. Näin ainakin väitettiin aikaisemmin. Pätee se nykytiedonkin valossa, jos jätetään sana ”pohjimmiltaan” pois. Elävät organismit koostuvat soluista, jotka koostuvat molekyyleistä. Nämä ovat atomien muodostamia kohtuullisen kiinteitä ryhmiä. Atomit koostuvat kvarkeista ja elektroneista, jotka puolestaan ovat kvanttikenttien toiminnan tuloksia. Sanotaan, että ne ovat olemassa vain kenttien vuorovaikutuksen aikana. Tässä vaiheessa fyysikoilta loppuvat sanat, joilla asian voisi esittää ei-fyysikon ymmärtämin sanoin. Ja jos rehellisiä ollaan, niin eivät fyysikotkaan tiedä sanoja ja käsitteitä, joilla asian voisi selvästi ilmaista. Voi jopa olla, että ihmisaivojen kyvyt eivät enää riitä käsittämään ilmiöitä niin, että mistään ymmärryksestä voisi puhua.

Ihmisen kaltaiset oliot koostuvat miljardeista soluista, joiden yhteistoiminta meidät ja meidän mielemme tekee. Solujen yhteistoiminnan ydin ovat aivot, joita varten evoluutio on kehittänyt neuroneiksi kutsutut hermosolut. Ja jotenkin tästä kaikesta ovat siinneet ihmisten yhteiskunnat kulttuureineen, uskontoineen ja sotineen.

Eri filosofiat ovat selittäneet niitä eri tavoin. Nykyisin lienee selvää, että vasta aivojen toiminnan ymmärtäminen pystyisi edes jotenkuten mahdollistamaan filosofian, joka kykenisi pätevästi selittämään ihmisen mielen.  

Aloitan Damasion Itse tulee mieleen-kirjan ajatuksista, joissa hän lähtee yksittäisestä solusta ja laajentaa siitä ihmisen kaltaiseen miljardeja soluja käsittävään otukseen. Jopa yksittäisellä solulla täytyy olla tahto ja eräänlainen alkeellinen mieli, jonka avulla se yrittää toteuttaa elämänsä perustehtävän eli pysyä elossa. Samoin sillä täytyy olla arvojen alusta, lähtökohta, josta sitten laajennutaan ihmisen kaltaisen otuksen mieleen. Ja päädytään kertomukseen, jossa on syntynyt erillinen uskonnollisten ihmisten joukko, jonka jäsenet vakuuttavat, että ilman jumalaa ei olisi arvoja.

Ihmisellä on tietoisuus, mutta kaikilla elävillä ei sitä ehkä ole. Käsite on niin hämärä, että siitä ei voi olla varma. Eläimet tulevat toimeen hyvin ilman tietoisuutta. Se taas päätellään siitä, että niin tulee ihminenkin. Eräät tutkijat väittävät, että eivät tietä, mikä merkitys tällä ominaisuudella yleensä on. Voimme kuitenkin ajatella, että tietoisuus on myöhäinen kehitysvaihe ihmisen evoluutiossa. Näin on mahdollista, että arvon kaltaisia eteerisiä olioita on olemassa jo tietoisuudettomilla olioilla.

Damasio kuvittelee, vaikka väittää sen vaikeaa olevankin, tahdon ja halun yksittäiselle solulle. Tietoisuuteen saakka hänenkään rohkeutensa ei riitä. Monisoluisilla elollisilla tahto olisi sitten kaikkien sen solujen tahtojen summa. Ainakin jonkinlaista kompromissia vaaditaan, jotta tätä oliota voisi pitää yhden elollislajin edustajana.

Ihmismieleen ja tietoiseen toimintaan liittyviä termejä ovat toimijuus, arvo ja merkitys. Unohdetaan tietoinen toiminta ja ajatellaan vaikkapa Kaufmannin määrittelemää minimaalista molekulaarista autonomista toimijaa. Hän käyttää esimerkkinä bakteeria, joka ui glukoosigradienttia kohti. Otuksen on saatava energiaa pysyäkseen elossa. Sen täytyy siis pystyä havaitsemaan, valitsemaan ja toimimaan. Sillä on päämäärä, joten se toimii tähän päämäärään pyrkien. Sen myötä syntyvät sille arvot ja merkitykset. Se ei itse käsittele toimintaansa niin. Me elämän ymmärtämistä yrittävät ihmiset sälytämme sen niskoille näitä rasitteita. Uskoakseni se ei tuosta kovin kärsi.

Ihmisen kaltaisen eläimen elämän hallinta sisältää vähän enemmän toimintoja kuin minimaalisen molekulaarisen toimijan. Suuren määrän ehtoja on täytyttävä kehon sisällä. Hapen ja hiilidioksidin määrien on oltava sopivia. Veren happamuus ja kehon lämpötila eivät salli kovin suuria poikkeamia ihannetiloista. Sokeria, rasvaa ja proteiineja on saatava sopivat määrät. Jos näin ei ole, asia pitää korjata. Kehon automaattiset mekanismit hoitavat asiaa koko ajan ilman mielen tietoista tarvetta puuttua asiaan. Kun ihminen tuntee olonsa ikäväksi, hän tietää, että elimistö on hairahtunut pois ihannetilasta, mutta ei välttämättä ymmärrä, mikä on vialla. Ehkäpä hänen arvomaailmansa on vääristynyt ja on mentävä kirkkoon tai psykiatrin puheille?

Damasio lähtee perin maallisesta selityksestä ja väittää, että jokaisen elävän olennon olennaisin ominaisuus on se, että ruumiin kemioitten tasapainoarvot ovat sopivat terveellisen elämän näkökannalta. Näillä arvoilla on korkeampi henkinen ulottuvuutensa, mutta ensin lähdetään biologisesta arvosta. Se tarkoittaa elävän yksilön kamppailua elämän ylläpitämiseksi ja tästä syntyviin välttämättömiin tarpeisiin. Tätä varten ihminenkin kokee saavansa palkintoja ja rangaistuksia, jotka ohjaavat käytöstä. Näiden tuntemusten takana on joukko arvomolekyylejä. Niitä ovat mm. dopamiini, noradrenaliini, serotoniini, kortisoli, oksitosiini ja vasopressiini.

Arvo, on se sitten biologinen tai henkinen, liittyy ainakin epäsuorasti eloonjäämiseen. Ihminen arvostaa pelkän eloonjäämisen lisäksi myös omaa hyvinvointiaan, jota voi pitää eloonjäämisen laadun mittana. Väärät arvot koetaan kipuna ja oikeat mielihyvän tuntemuksina. Jos oikeat tuntemukset hankitaan kemiallisesti vaikka alkoholin avulla, on jo päädytty siihen, että tuntemuksia hankittaessa oikaistaan alkuperäisten biologisten keinojen ohi ja käytetään evoluution luomia mekanismeja täysin väärin. Seuraukset ovat elämisen kannalta haitallisia.

Damasion mielestä eliön kokeman arvon alkumuoto on luettavissa fysiologisten parametrien jakaumaan. Joten onnellisuuden voi siis ihan mitata ja antaa sille tarvittavat arvot, joihin pitäisi päästä? Siten ei muuta kuin pistämään kemikaaleja suoneen niin, että väärät arvot oikenevat.

Tunne-elämän kautta ihmiset kokevat kehonsa sisällä jyllääviä poikkeamia kemioitten tasapainoarvoista. Optimaalisista parametrien arvoista seuraa mielihyvän tunteita ja vaarallisista epämiellyttäviä ja kivuliaita tunteita. Ihmiset pystyvät tietoisesti aloittamaan korjaavia toimenpiteitä. Siis menemään vaikka kirkkoon ja pyytämään papilta syntien anteeksiantoa, jos sattuu olemaan katolinen.

Damasio erottaa toisistaan emootiot ja tunteet. Pelko, viha, suru ja inho ovat perusemootioita, joiden yhteys elossa selviämisen kanssa on selvä. ”Emootiot ovat evoluution kokoonpanemia monimutkaisia ja pääosin automaattisia toimintojen ohjelmia” kertoo Damasio. Ne ilmaantuvat pääosin kehon toimintoina kasvojen ilmeitten, asentojen kaltaisista näkyvistä merkeistä sisäelinten ja sisäisen ympäristön muutoksiin. Tunteet ovat sitten havaintoja siitä, mitä kehossa ja mielessä tapahtuu emootion aikana. Tietoisuuden puuttuessa eläin kokee emootioita, mutta ei niihin liittyviä tunteita. En tosin ymmärrä, miten esimerkiksi eläin voi olla vihainen ilman siihen liittyvää tunnetta. Käytännössä emme jokapäiväisessä kielenkäytössä erota näitä toisistaan Damasion määrittelemällä tavalla.

Yksisoluisella tumalla varustetulla eliöllä on mielestä ja tietoisuudesta riippumaton tahto elää ja hallita elämää niin kauan kuin geenit sen sallivat. Aivot laajentavat elossapysymiseen ja lisääntymiseen tarvittavaa keinovalikoimaa jopa ilman mieltä ja tietoisuutta. Näiden myötä säätelyn mahdollisuudet laajentuvat niin, että se ulottuu yhteiskuntien tasolle. Avuksi tulevat kulttuurilliset välineet: talous, uskonnot, lait, tiede, teknologia ja taide.

Mutta on koko ajan pidettävä mielessä, että kaikkien näiden takana on ihmisen elossapysymisen halun vaateet. Yhdistävä tekijä kulttuurin ilmiöitten ja elämän säätelyn välillä ovat emootiot. Niiden laukaisevat tekijät olivat alun perin suoraan elossa pysymiseen liittyviä kiihokkeita. Ehdollistumisen kaltaisten oppimisprosessien kautta eloonjäämisarvot kytkeytyvät sitten esimerkiksi omaelämäkerrallisiin tapahtumiin niin, että lopulta vaikka vihan kaltainen emootio laukeaa siitä, että näkee arabin polttavan USA:n lipun. Tai muslimi näkee pilapiirroksen Muhammadista.

Emootioita käynnistävien ärsykkeiden määrä ja laatu kasvavat näin lopulta äärettömän laajoiksi. Emotionaaliset arvot siirtyvät biologiaan liittyvistä arvoista kulttuurin sisältämiin arvoihin edellä olevien esimerkkien tavoin. Jollakin tavalla ne sitten liittyvät palkitsemiseen ja rankaisemiseen, koska nähtävästi kaikki ihmisten oppima perustuu lopulta näihin kahteen vastakkaiseen ilmiöön. Joten tämän myötä päädymme moraaliin ja hyvän ja pahan käsitteisiin.

Damasio lohduttaa meitä sillä, että ihmisillä on järki, jota voi käyttää säätämään emootioitten määräysvaltaa. Hän riistää heti perään osan tämän mahdista muistuttamalla järjen koneistojen tarvitsevan emootioita. Mutta ehkä järkeä voi käyttää niin, että sen toiminta ei vaadi vihan tai pelon tunteita. Vai voiko?

Materiaali on saatu Antonio Damasion kirjoista Itse tulee mieleen ja Tapahtumisen tunne. Kirjat ovat ilmestyneet Terra Cognita-kustantamossa Kimmo Pietiläisen suomennoksina. 

 

 

Tee minusta ateisti

 

 

AlfaTV esittää ohjelmasarjaa Tee minusta ateisti. Siinä ateisti Robert Brotherus ja Helsingin yliopiston ekumeniikan dosentti Veli-Matti Kärkkäinen keskustelevat (siis eivät väittele) uskontoon liittyvistä teemoista. Sarjan toisessa jaksossa kysyttiin, miksi uskontoja on niin monia ja miten valita niistä.

Keskustelijat ovat oppineita miehiä. Brotheruskin filosofian lisensiaatti. Se tarkoittaa, että he arvostavat toistensa kommentteja tyyliin ”tuo on toki totta, mutta toisaalta…” Kärkkäisen kanta on selvä: hän on vakaa kristitty, joka uskoo kristinopin dogmit karvoineen ja häntineen. Hän pystyy nielemään Jeesuksen ylösnousemuksen ja kolminaisuusopin täysin vaivatta. Tieteellinen koulutus ei ole päässyt pilaamaan hänen uskoaan. Brotherus on yhtä vakaa ateisti, mutta en tiedä, onko hänellä koskaan ollut uskoa, jonka tieteellinen koulutus olisi päässyt tuhoamaan.

Keskustelun seuraaminen tuo koko ajan mieleen väitteen, että tiede ja uskonto eivät ole ristiriidassa keskenään. Kärkkäinen korostaa sitä kertomalla, että sivistyneet teologit pystyvät uskomaan myös evoluutioon sillä pienellä lisäyksellä, että Jumala ohjaa sitä. Ylösnousemisen mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta saati siihen käytettävästä tieteellisestä analyysistä ei puhuta. Samoin kolminaisuusoppi jätetään tieteellisen tarkastelun ulkopuolelle.  Niissä noudatetaan perinteistä puolustusta, jonka mukaan ne ovat uskon asioita ja tieteen ulottumattomissa. Mutta eivät toki ristiriidassa tieteen kanssa?

Toinen kristinopin tieteellinen kyseenalaisuus on Jeesuksen elämä ja opit. Jeesuksen olemassaoloa historiallisena edes tavallisen elämän eläneenä henkilönä on epäilty. Kärkkäinen toteaa, että kukaan vakavasti otettava tutkija ei ole väittänyt, ettei Jeesus olisi joskus maan päällä kävellyt. Mielestäni Robert M. Brice esimerkiksi on vakavasti otettava epäilijä, mutta tietysti ekumenian dosentti ei häntä sellaisena pidä. Edelleen Kärkkäinen väittää, että meillä on Jeesuksesta runsaasti luotettavaa historiallista tietoa. Koska tämä tieto on lähinnä evankeliumeisssa, tulemme taas asiaan, joka on ristiriidassa tieteellisen käsittelyn tulosten kanssa. Sen mukaan evankeliumien arvo pätevinä elämäkertoina on lähes olematon. Joten kun Kärkkäinen kertoo, että ”meillä on satojen silminnäkijöiden todistus siitä, että hauta oli tyhjä”, niin kyseessä ei ole nykajan tapaisesta sanomalehdistä luettavissa olevasta tai teeveestä katsottavissa olevasta toimittajan tekemästä silminnäkijöitten haastattelukertomuksista valokuvineen. Meillä ei ole tätä Kärkkäisen väittämää tietoa missään tieteellisesti vakavasti otettavassa mielessä.

Toinen kristinuskon edustajien hellimä tarina on kertomus naisista, jotka todistivat Jeesuksen haudan olleen tyhjän. Sitä on painotettu kertomalla, että tuon ajan katsannossa naisten kertomalla ei ollut juuri todistusarvoa.  Joten kukaan, joka vakavissaan halusi sanomaansa uskottavan ei olisi moista sepittänyt. Siis sen täytyy olla totta?

Kärkkäinen väittää, että Luukas olisi evankeliumiaan kirjoittaessaan haastatellut silminnäkijöitä. Siis ihmisiä, jotka todistivat Jeesuksen ylösnousemista?  Tai ainakin tuota kuuluisaa haudan tyhjyyttä. Jeesus syntyi vuoden 0 paikkeilla (syntymän vuosiluku keksittiin 500-luvulla) ja kuoli 40-vuotiaana, kenties? Mitään varmaa historiallista tietoa ei ole.  Eri tutkijat ovat ajoittaneet Luukaksen evankeliumin ilmestyksen vuosien 80 ja 150 välille. On esimerkiksi arveltu, että kyseinen sanaseppo oli käyttänyt evankeliumia kirjoittaessaan Josephuksen teosta Juutalaisuuden muinaisajat, joka on kirjoitettu n. vuonna 95. Joten evankeliumia kirjoitettaessa oli Jeesuksen kuolemasta kulunut 60 vuotta ja silminnäkijöitten löytäminen ainakin tuolloin oli aika epätodennäköistä. Voihan olla, että Luukas tapasi heitä nuoruudessaan? Tosin netissä kerrotaan, että Luukas kuoli v. 84 jaa, joten aika hämärä on tämäkin tarina.

Kärkkäisen asenne kristinuskoon on uskovan asenne. Hän käsittää kristinuskon syntyä koskevien historiallisten todisteiden pätevyyden täysin toisella tavalla kuin historioitsijat, joilla tätä haittaa ei ole. Päättelyissä on näin liikaa pelkkään uskoon perustuvia johtopäätöksiä. Koska hän uskoo ylösnousemiseen, hän yrittää kasata hatarasta ja epäuskottavasta historiallisesta materiaalista tätä ehdotonta lopputulosta edes jotenkin tukevaa materiaalia. Tulos on sitten pelkkää uskon ilmausta sekin.