Moraalin synty

Erehdyn aina silloin tällöin ostamaan kirjan, joka kertoo aivojen toiminnasta. Koska aivot luovat meidän mielemme, on tietysti kiva tietää, miten se tapahtuu. Osa ostoksista osoittautuu vaikeasti sulatettaviksi, mutta yritän silti lukea ne urhoollisesti läpi.

Viimeinen erehdykseni on Margaret Boone Rappaportin ja Chistopher J. Corballyn kirja The Emergence of Religion in Human Evolution. Uskonnon synty ihmisen evoluutiossa. Rappaport on antropologi ja biologi, Corbally jesuiittapappi ja astronomi.  

Kirjassa yritetään selittää, miten n. 65 miljoonan kehityksen myötä syntyi Homo sapiens, jolla on ”uskontokapasiteetti.” Tekijät suhtautuvat uskontoihin myönteisenä ilmiönä, joten en tiedä, tarkoittavatko he tätä kapasiteettia kykynä keksiä niitä vai omaksua ne todella olemassa oleviin yliluonnollisiin olentoihin perustuvina teoriarakennelmina. Jotkut kohdat antavat ymmärtää, että tekijät uskovat, että yliluonnolliset oliot, myös jumala, ovat todella olemassa.

Homo sapiensilla on epäilemättä kyky luoda uskontoja ja uskoa ylimaallisiin olioihin. Uskonnot ovat kulttuurisia tekeleitä, joten ensin piti syntyä kyky kehittää kulttuureita. Homo habilis-esi-ihminen käveli ja omasi jonkinmoisen kulttuurin ja tekniikan. Mutta sen aivot eivät olleet riittävän suuret moraalin ja uskonnon tarpeisiin. Homo erectus pystyi moraaliseen ajatteluun, mutta vasta Homo sapiens kehitti uskontoja. Tekijöitten mielestä siis moraali syntyi ennen uskontoja. 

Homo erectus ilmaantui pari miljoonaa vuotta sitten ja hävisi joskus vuosien 150 000 ja 70 000 välillä. Homo sapiens ilmaantui 400 000 – 300 000 vuotta sitten. Homo erectus hävisi joskus 150 000 – 70 000 vuotta sitten. Vuosilukujen varmuudet ovat perin hataria.

Moraalisuus edellyttää sosiaalisuutta ja kulttuuria. Kädelliset olivat sosiaalisia otuksia yli 60 miljoonaa vuotta sitten. Kulttuurin esiasteita kädellisissä ilmeni ehkä 6-7 miljoonaa vuotta sitten. Homo habilis osasi tehdä kivestä työkaluja, mitä pidetään kulttuurin ilmentymänä.

Rappaport ja Corbally ehdottavat, että kyky moraaliseen ajatteluun syntyi, kuin Homo erectus oppi kontrolloimaan tulta miljoona vuotta sitten. Ihmiset osasivat hyödyntää tulta aikaisemmin, mutta tulen sytyttämisen kaltaiset taidot tulivat myöhemmin.  Kun esi-ihmiset alkoivat viettää aikaansa rakentamiensa tulisijojen suojassa, he pystyivät moraaliseen ajatteluun? Nyky-ihmisen moraalittomuus johtuu taatusti siitä, että aikaa ei lapsena enää vietetä perheen parissa kotilieden äärellä. Televisiota ei siksi lasketa.

Toinen tulen käytön hyöty oli lihan kypsentäminen. Aivot vaativat runsaasti energiaa, joten suurten aivojen kehittyminen tuli mahdolliseksi vasta, kun ihmiset alkoivat syödä paljon energiaa tuottavaa lihaa. Kasveja enimmäkseen syövän porukan aivojen evoluutio olisi tyssännyt niin, että ne olisivat pysyneet pieninä rusinoina. Ei moraalia, ei uskontoa, ei avaruuslentoja, ei tietokoneita, ei ydinpommeja … karmeiden puutteitten luettelo olisi loputon.

Homo erectus-lajin ihmiset alkoivat nauttia unesta ja ryhmässä elämisestä maassa, kun he oppivat suojautumaan öisin pedoilta tulen avulla. Sitä ennen piti toki laskeutua puusta maahan nukkumaan, minkä homo habilikset jo innovoivat. Hyvä yöuni mahdollisti unien näkemisen ja muunkin uneksimisen, jolloin kykeni kuvittelemaan olemattomia olioita.

Kirjassa luetellaan muitakin moraalin synnyn edellytyksiä: asuma-alue 100 neliömailia; ryhmien koko n. 100 jäsentä;  aivojen koko vähintään 1000 – 11000 cm^3;  täysin kaksijalkainen; jalat käsiä pidemmät; metsästetään ryhmissä, syödään lihaa; naaraat melkein yhtä suuria kuin urokset; naaraat elävät pitkään menopaussin jälkeen, joten he pystyvät pitämään huolta jälkeläisten jälkeläisistä; pitkäikäisyys, jonka ansiosta vanhoja ja viisaita on käytettävissä.

On huomattava, että nuo olivat moraalin synnyn edellytyksiä ennen Homo sapiensia. Meidän aivomme ovat jo riittävän suuret moraaliseen ajatteluun, joten lihansyönnin lopettaminen ei välttämättä moraalia tuhoa.

Tekijöitten luettelosta, vaikka uskovia saattavat ollakin, puuttuu kokonaan jumalien osuus moraalin synnyssä. Sitä vastoin he kertovat koko ajan, miten ja milloin eri aivojen osat kehittyivät ja mitä henkisiä ominaisuuksia siitä seurasi.  

Seuraava esimerkki kertoo, mitä aivoilta vaaditaan, jotta moraali olisi mahdollista. Tekijät lainaavat Paul Glimcher-nimistä tutkijaa: ” on nyt tunnettua, että etuaivokuoret ja tyvitumakkeet säilövät ja esittävät omalaatuisia arvoja, joita me sijoitamme kaikenlaisiin asiohin. Tämä arvosysteemi, monien alueitten kompleksi, syntetisoi yksittäisen yleisen arvojen esityksen kaikille monille valintamahdollisuuksille, joita me kohtaamme millä tahansa annettuna hetkenä. Nämä niin kutsutut subjektiiviset arvot lähetetään sitten joukolle frontaalisia ja parietaalisia alueita, jotka lopulta muodostavat valintaprosessin.”  

Tavallisen ihmisen moraalitietoisuus ei edellisen kaltaisista tiedemiesten aatteista hyödy. Riittää tietää (tai ihan sama sekin), että aivoissa on siis piirejä, jotka tekevät valinnat. Niitä seuraavat piirit, jotka tekevät sitten arvotukset.  Mitä valitaan ja miten arvotetaan riippuu osittain aivoista ja osittain kulttuurista, jossa sattuu elämään. Joten ei sälytetä kaikkea aivojen kontolle. Mutta ei myöskään väitetä, että kaikki moraalisuus edellyttää uskontoja.

 

Vialliset aivot nerouden edellytys?

Tietämys ihmisen aivojen toiminnoista lisääntyy mm. neurotieteitten ansiosta koko ajan. Nykyisin pidetään kutakuinkin todistettuna, että ihmisen mieli ja sen ominaisuudet perustuvat täysin aivojen materiaalisiin prosesseihin. Materia tuottaa jotenkin hengen, mutta miten?

Suurin osa ihmisen aivotoiminnasta tapahtuu tietoisen mielen ulottumattomissa. Nykyisin ihmiset käyttävät mielellään tietokoneisiin liittyvää käsitteistöä saadakseen kuvan siitä, miten tehokkaita aivot ovat. On laskettu, että tietoinen mieli prosessoi 40 bittiä informaatiota sekunnissa. Jos numeron koodaaminen vaatii 8 bittiä, tietoisuuden kapasiteetti on viisi yksikköä. 

Tiedostamaton mieli puolestaan prosessoi 11,2 miljoonaa bittiä informaatiota sekunnissa. Yksikköinä se tarkoittaa 1,4 miljoonaa sekunnissa. Joten jos pystyy niin kannattaa jättää älylliset puuhat tiedostamattoman mielen huoleksi.  (Tiedot kirjasta Lauri Järvilehto Tee itsestäsi mestariajattelija) Sen tehosta suurin osa menee esimerkiksi näkemisen ja liikkumisen kaltaisten toimintojen ohjaamiseen eikä se ole käytettävissä tietoisiin älyllisiin suorituksiin. Pitäisi siis opetella ensin sulkemaan osa näköön ja motoriikkaan käytettävistä toiminnoista ja siirtämään kapsiteettia vaikka päässälaskemiseen tai muistiin?

Laskiessaan ihminen käyttää työmuistiaan, johon mahtuu 5-7 yksikköä kerrallaan. Monimutkaiset laskut vaativa kynän ja paperin käyttöä työmuistin kykyjä lisäämään. Hesarin 24.3.2012 julkaistusssa jutussa kerrotaan huippulahjakkaasta savantista nimeltään Daniel Tammet. Tammettin aivojen toiminta poikkeaa normaalista siinä, että hänellä on synestesia. Hän näkee sanat värillisinä ja numerot muotoina, väreinä ja liikkeinä.  Kun hänen esimerkiksi pitää kertoa keskenään kaksi lukua, ne hahmottuvat hänen mielessään ensin kahtena hahmona. Niiden väliin putkahtaa näkyviin vastauksen muoto, jonka hän sitten näkee lukuna.

Tammet laskee vaivatta päässään esimerkiksi laskun 316 =887 503 681. Hän toimii kuin laskin: syötetään luvut, tulos ilmestyy heti (tosin ilman tarvetta painaa = merkkiä). Laskin on ihmisten rakentama ja tiedämme, miten siinä materia tuottaa henkistä. Tammett on evoluution tuotos, johon on yksilönkehityksen aikana syntynyt muutamia sekä hyödyllisiä että haitallisia virheitä. Miten hänen aivojensa neuronien kytkennät mahdollistavat nämä suoritukset ei vielä osata selittää. Jotenkin hänen tiedostamaton mielensä tuottaa tulokset ilman, että hänen tarvitsee vaivata tietoisen mielensä kehnoja kykyjä.

Tammettin aivot toimivat osin huonosti. Mies sai pienenä epileptisia kohtauksia. Myöhemmin on todettu, että hänellä on Aspergerin syndrooma. Hän ei erota kunnolla oikeaa ja vasenta, eikä pysty ajamaan autoa. Kasvomuisti on huono. Päivittäinen elämä on rutiinien rytmittämä eikä niistä voi poiketa.

Savantiksi määritellään henkilö, jolla on kehitysvamma tai -häiriö, mutta myös poikkeuksellisia henkisiä kykyjä. Osa heistä on autisteja, joille sosiaaliset suhteet tuottavat vaikeuksia. Ne vaativat kehittynyttä mielen teoriaa, joka tarkoittaa kykyä siirtyä mielessään kanssaihmisen aivoihin ja arvata, mitä tämä ajattelee, tuntee tai aikoo. Autisteilta tämä kyky ei ole täysin kehittynyt. Tammettilla on tämän puutteen lievä versio, mutta hän pystyy elämään lähes normaalia elämää.

Amerikkalainen Kim Peek ei ollut autisti. Mutta hänen aivopuoliskojaan yhdistävät hermokimput puuttuivat.  Hän ei selvinnyt arkisista askareista, esim. paitansa napittamisesta, mutta osasi ulkomuistista 12 000 kirjaa. Hän pystyi lukemaan kirjaa siten, että toinen silmä luki toisen sivun, toinen toisen.

Uskotaan, että aivojen rakenteitten puutteet saivat aivot kehittämään epätavallisia neuronien välisiä yhteyksiä, joista epänormaali muisti seurasi. Hänen älykkyysosamääränsä oli 87, siis alle normaalin tason. Hän ei siis ollut älykäs?

Selviytyäkseen hyvin sosiaalisen elämän vaateista kannattaa siis olla ihan tavallinen henkilö, joka ymmärtää hyvin muita ihmisiä. Luonnottomat matematiikan ja muistin kyvyt olisivat mukavat omistaa. Mutta jos ne vaativat vialliset aivot, niin ei sitten.

Toisaalta jos osaisi sopivasti sulkea osan tiedostamattoman toiminnoista pois niin, että aivot hätäpäissään alkaisivat kehittää lisää neuronien välisiä yhteyksiä, niin voisihan sitä kokeilla? Kun vain tietäisi mitä toimintoja ja miten. Pelkkä summittainen kokeilu voi päättyä kehnosti. 

Luonnollisia uskonoppeja

Yleisönosaston kirjoituksissa ilmaistaan uskonnoista näkökantoja, jotka ovat usein perin köykäisiä. ”Ateismikin on uskonto” on ylen suosittu väite. Väittäjät olettavat, että kun ei usko jumalaan, niin uskontoahan se on.

Filosofitkaan eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen siitä, mitä vaaditaan, että joku oppirakennelma on uskonto. Kapitalismi, kommunismi, humanismi ja liberalismi ovat joittenkin määritelmien perusteella niitä. Joten taitaa olla määritelmäkysymys sekin.

Justin L. Barrett on kirjoittanut kirjan Born Believers: The Science of Children’s Religious Belief. Synnynnäisiä uskovia: lasten uskonnollisen uskon tiede. Kirjassa hän todistelee, että lapset omaksuvat tietyntyyppiset uskonnolliset uskomukset luonnostaan. He ovat valmiit hyväksymään niiden väitteet synnynnäisten ajattelutaipumustensa takia. Niistä eroon pääseminen vaatii tietoisia ponnistuksia, mikä selittää uskontojen hävittämisen mahdottomuuden. 

Ateistit mielellään väittävät, että kaikki ihmiset ovat syntyessään ateisteja. Joten taitaa herra Barrett olla eri mieltä. Asian voi toki selittää niin, että molemmat kannat ovat oikein.

Osa uskontojen käsityksistä ovat luonnollisia siinä mielessä, että lapset ovat luonnostaan taipuvaisia päätymään saman kaltaisiin uskomuksiin. Joten näiden uskomusten voi väittää määrittelevän eräänlaisen luonnollisen uskonnon. Barrett esittää seuraavan luettelon. 

• ·         on olemassa yli-inhimillisiä olentoja, joilla on ajatuksia, haluja, näkökantoja ja emootioita
• ·         luonnon elementit kuten kalliot, puut, vuoret, eläimet ovat tarkoituksellisesti ja päämäärätietoisesti suunniteltuja jonkin yli-inhimillisen olennon toimesta, jolla täytyy olla yli-inhimilliset kyvyt
• ·         yli-inhimilliset olennot tietävät yleisesti asioita, joita ihmiset eivät tiedä (he voivat olla supertietäviä tai superhavaitsevia tai molempia), ehkä erityisesti asioita, jotka ovat tärkeitä ihmissuhteille.
• ·         yli-inhimilliset olennot voivat olla näkymättömiä ja kuolemattomia, mutta eivät ole ajan ja avaruuden ulkopuolella
• ·         yli-inhimillisillä olennoilla on luonne, hyvä tai paha
• ·         ihmisten tavoin yli-inhimillisillä olennoilla on vapaa tahto ja he voivat ja myös vuorovaikuttavat ihmisten kanssa, joskus palkiten, joskus rangaisten
• ·         moraalin normit ovat muuttumattomia, myös yli-inhimillisten olentojen toimesta
• ·         ihmiset voivat jatkaa olemassaoloaan ilman maallisia kehoja kuoleman jälkeen
•  

Edellä luetellut ominaisuudet ovat siis jotain, jotka lapset pystyvät luonnostaan uskomaan. Eri uskonnot ovat sitten kehittäneet teologioita, joissa näitä ominaisuuksia on täsmennetty niin, että ne eivät ole enää luonnollisia. Niihin uskominen vaatii tietoista opettelua.

Esimerkiksi tuo vaatimus, että jumalatkaan eivät voi muuttaa moraalin lakeja, tuottaa kaikkitietävyydelle ja kaikkivoipaisuudelle isohkoja ongelma. Niinpä viisaat teologit esittävät sitten, että moraalinormit ovat ilmaus Jumalan äärettömästä luonteesta ja sellaisina muuttumattomia. Opeta tuo nyt lapselle niin, että hän ymmärtää sen. Lisäksi korjatakseen rahvaan moraalisia puutteita kristityt ovat keksineet, että jumala voi suoraan rangaista väärintekijöitä. Tosin he ovat perin maallisista (taloudellisista) syistä myös innovoineet, että jos heidän oppejaan ei usko, joutuu helvettiin.

Mutta moiset opit ovat niitä luonnottomia.

Erilaisia realisteja

 

Sellaisen maailmankuvan luominen nykytieteen tuloksien perustalta, jonka tieteistä mitään tietämätön maallikko ymmärtää, on kutakuinkin mahdoton tehtävä. Se on toki sitä, vaikka osaisi nykyajan luonnontieteet perin pohjin.

Realistit uskovat, että maailman asiat ovat todella olemassa. Sitten filosofit alkavat pohtia, ovatko kvarkit ja elektronit todella olemassa. Tai missä mielessä ne sitä ovat. Kaikki fyysikot eivät edes viitsi miettiä moisia joutavanpäiväisyyksiä. Esimerkiksi Stephen Hawking sanoi olevansa positivisti. Hän tarkoitti sillä, että jos joku matemaattinen malli antoi havaintoja vastaavan kuvan maailmankaikkeudesta, sen käyttämien teoreettisten entiteettien olemassaoloilla ei ole väliä.

Carlo Rovelli esittää kirjassaan ”Todelllisuus ei ole miltä se näyttää” oheisen kuvan mukaisen koosteen maailmankuvan muutoksista Newtonin käsityksistä 1600-luvun lopusta nykyaikaan. Hän kannattaa kvanttigravitaatiota teoriana, joka yhdistää kvanttiteorian ja suhteellisuusteorian. Kaikki eivät sitä kannata, joten he muuttaisivat viimeisen vaiheen joksikin muuksi. Kukaan ei pysty sanomaan varmasti, mikä olisi se oikea jokin muu.

Tieteen tekijät ovat yleensä jonkin lajin realisteja. He uskovat, että maailma on olemassa ja se on aineellista laatua. Ajatusta voi sitten pohtia loputtomiin. Fysiikka keksii kaikenmoisia otuksia, jotka ovat niin pieniä, että niitä ei voi mitenkään nähdä edes mittalaitteilla. Todisteita saadaan epäsuorilla havainnoilla, joiden tulkinta riippuu jostain teoriasta. Jos teoria ei olekaan oikea, niin mitä sitten?

Seuraavassa esitän katkelmallisen katsauksen realismin eri muotoihin. Ne olen poiminut Vuosisatamme filosofia-kirjassa olevasta Uskali Mäen kirjoituksesta Tieteellinen realismi ja marxismi.

Arkirealisti ajattelee, että havaintomaailma on olemassa ja luonnollinen kieli kuvaa sitä oikein. Maailma koostuu objekteista, joilla on ulottuvuus sekä tilassa että ajassa.

Tieteen teoriat kertovat kvarkkien tapaisista hiukkasista, joita ei normaalin elämän puitteissa koskaan näe eikä kuule. Ne jopa väittävät, että esimerkiksi elektronia ei oikeastaan ole olemassa muuten kuin vuorovaikutuksessa toisen hiukkasen kanssa. Joten tarvitaan tieteellistä realismia.

Tieteellinen realismi luottaa siihen, että tieteen teoria todella kuvaa todellisuutta eikä ole pelkkä laskentaväline. Joten jos se väittää, että elektroni on aidosti olemassa, niin sitten se on. Hawking ei tainnut olla tieteellinen realisti.

Viisaat filosofit jakavat tarkastelun ontologiseen puoleen ja semanttiseen puoleen. Ne tarkoittavat kysymystä olemassaolosta ja kysymystä teorioitten suhteesta olemassaoloon. Niukka versio uskoo, että merkittävä osa teorioista ovat tosia kuvauksia maailmasta. Vähän niukempi väittää, että jos eivät vielä ole niin ainakin ne ajan myötä lähestyvät totuutta.

Jotkut tieteen filosofit väittävät, että tavallisen pulliaisen käsitykset on kerta kaikkiaan hylättävä ja todettava, että vain parhaissa tieteen teorioissa esitetty ei-havaittava maailma on se, jolle todellinen aito ja kiistämätön olemassaolo on suotava. Atomeista koostuva esine ei oikeastaan ole olemassa, vaan sitä ovat sen atomit. Tosin nykyteorioita uskoen niitäkään ei oikeastaan ole, vaan sitä ovat nämä kovariantit kvanttikentät.

Tuota ei voi enää kutsua terveen järjen tuotokseksi. Siitä seuraa myös, että ajatuksia, aistimuksia eikä tunteita ole oikeastaan olemassa.

Sitten voi edelleen leikkiä sanoilla, ja kertoa, että koska arkiset objektit ovat tieteellisten teorioitten objektien kokoelmia, niin tieteelliset atomien tapaiset ovat perustavammin olemassa, siis vähän aidompia olemassaolioita. Tai että koska tieteelliset objektit vaikuttavat kausaalisesti arkisiin objekteihin, niin ne ovat ainakin tärkeämpiä olemassaolevia.

Jatketaan loputonta hienostelua. Entiteetti on olemassa teoriarelatiivisesti, jos se jonkin teorian luomus. Se on olemassa teoriatranskentisti, jos olemassaolo ei riipu mistään teoriasta. Lopulta päädymme tulokseen, että teorian totuutta ei kannata ottaa puheeksi. On mahdollista esittää useita oikeita kuvauksia samasta kohteesta.

 Joten ymmärrämme nyt hyvin Hawkingin kannan.

 

Sielu tietokoneohjelmana

Sielun aineettomuus ja itsenäinen olemassaolo ovat olleet pohdinnan kohteina ikuisuuksia. Sen olemassaolostakaan ei olla täysin varmoja. Se riippunee siitä, miten se määritellään.

Tuomas Akvinolainen on katolisen kirkon enkelitohtori, joten hänen käsityksillään asiasta lienee edelleen painavuutta uskonnollisissa piireissä. 1200-luvulla kirjoitetussa kirjassa Summa Theologiae hän käsitteli teologisia kysymyksiä oman aikansa tietämyksen valossa.

Nykyihmiselle kirjan ymmärtäminen tuottaa melkoisia vaikeuksia. Ainakin Aristoteleen ja Augustinuksen opit pitäisi ymmärtää ensin. Akvinolainen käsittelee sielua 75. kysymyksenään. Hän aloittaa kysymällä, onko sielu kappale. Kuulostaa aika oudolta. Kyseessä on tuona aikana jo 1500 vuoden ikäisistä Aristoteleen filosofisista opeista ja vain niiden valossa siinä on jotain järkeä. Joten jos ensin käyttää muutaman vuoden opiskelemalla sinnikkäästi antiikin filosofin kirjoja, jotka ensi lukemalta ovat suurin piirtein mahdottomia ymmärtää, niin siitä vain ymmärtämään. Akvinolaisen ajatuksenjuoksut ovat toki huomattavasti selkeämpiä kuin Aristoteleen. 

Akvinolainen käyttää menetelmää, jossa hän ensin esittää väitteen ja toteaa sen näyttävän todelta. Sitten hän esittää puoltavat väitteet. Tämän jälkeen hän heittää vastaansanomattoman joltain kirkonmieheltä tai filosofilta lainatun vastaväitteen. Kirkonmiesten silmissä tämä ainakin Akvinolaisen aikaan riitti tekemään kiellosta faktan, mutta toki filosofin oli pakko esittää omat perustelunsa. Myöhemmät teologit ovat sitten seuraavat vuosisadat käyttäneet niitä totuuden ehdottomina kriteereinä.

Akvinolainen kieltää esimerkiksi väitteet, joiden mukaan ihmissielu ei olisi itsenäisesti olemassa oleva asia, sielu on ihminen, sielu on tehty hengellisestä tai ruumiillisesta aineesta, ihmissielu on häviävä ja sielu ja enkeli ovat samaa lajia.

Frank Tipler on outo olio siinä mielessä, että hän on huipputiedemies ja samalla uskovainen. On uskomatonta, että sellaisiakin on olemassa. Hän on kirjoittanut kaksi kirjaa fysiikan ja uskonnon yhteyksistä ja väittää, että jos ottaa fysiikan tulokset vakavasti, niin on väistämättä otettava vakavasti myös kristinuskon dogmit. En tiedä riittävästi ylimmän tason fysiikasta, joten lainaan Kari Enqvistiä, joka totesi kirjasta The Physics of Immortality, että  ”Tiplerin päätelmät ovat epäilyttävämpiä kuin helleviikoksi kesämökin pöydälle unohtunut lahna. ”

Tipler määrittelee elämän, sielun ja persoonan ”computer definition”-mielessä. Siis tietokonetermein. Hän vertaa määritelmiään koko ajan vanhoihin kristinuskon käyttämiin vastineisiin ja vakuuttaa, että esimerkiksi Aristoteleen ja Akvinolaisen määritelmät ovat periaatteessa samoja.

Tipler määrittelee elämän ”luonnonvalinnan säilyttämäksi informaatioksi.” Kristityn mieleen tulee tästä ehkä tuo haisukala, mutta kukaan ei ole pystynyt määrittelemään elämää tuon paremmin. Tosin tästä seuraa, että jos ajatellaan ihmisen kehittämät autotkin luonnonvalinnan tuotteiksi määritelmää vähän venyttämällä, niin autotkin ovat eläviä. Tipler jatkaa kertomalla, että kuunteleminen, nauttiminen, ihailu ja rakkaus ovat informaation käsittelyä fysikaalisella tasolla.  Hän väittää, että Akvinolaisen mielestä sielu tarvitsee ruumiin ajatellakseen ja tunteakseen samoin kuin tietokoneohjelma tarvitsee tietokoneen toimiakseen. Minun nenässäni tämä väite hieman haiskahtaa, koska enkelitohtorin mielestä sielu on itsenäinen ja jää eloon kuoleman jälkeen. Tunteeton sielu taivaassa?

Mutta johtopäätös on väistämätön: ihmisen sielu on aivoiksi kutsutussa märässä tietokoneessa pyörivä ohjelma. Kun fyysinen tietokone tuhoutuu, ohjelma voi silti jäädä eloon. Tietokoneohjelma on aineeton, joten sitä on sielukin. Tosin ohjelma vaatii tietämyksemme mukaan aineellisen säilytyksen.

 Siis lähes aineeton sielu tällä pienellä varauksella? Kuolemattomuus seuraa siitä, että ainahan sielun voi tallentaa. Tulevaisuudessa kuljetamme mukanamme isäpappoja ja äitimuoreja taskussamme olevilla muistikorteilla ja laitamme kaipauksen yllättäessä ne puhelimen sieluappsin ajattaviksi. Lähemmäs taivasta pääsemme  tallentamalla ne pilvipalvelimille.  Siis ikuinen elämä, ainakin melkein?

Huom. Tiplerin versio kuolemattomuudesta on huomattavasti korkeatieteellisempi.  Fysiikan tietämykseni ei riitä arvioimaan sen haisuastetta. Kirja Summa Theologiae on  saatavana suomeksi.  Tiplerin kirjoja The Physics of Immortality (Kuolemattomuuden fysiikka) ja The Physics of Christianity (Kristinuskon fysiikka) ei ole suomennettu.

Mindfulnesia

Tietoisuus on mahdoton selittää, väittävät jopa huippuluokan filosofit, joitten ajattelukyvyissä ei liene puutteita. Toisaalta kukaan ei tietääkseni ole määritellyt termiä kaikkien hyväksymällä tavalla. Kun lukee neutotieteitten edustajien, esim. Antonio Damasion kirjoja ja vertaa hänen käsityksiään tunnetun henkisen gurun Eckhart Tollen vastaaviin, huomaa, että kaverit puhuvat jostain täysin eri asiasta. Kumpikin kertoo korkeammista ja matalammista tietoisuuden sfääreistä, mutta käsitykset menevät täysin ristiin.

Deepak Chorpa väittää, että kaikki on tietoisuutta tai mieltä. Aine ja kaikki esineet ihmiset mukaan lukien ovat sen luomuksia. Mieli ja tietoisuus eivät ole sama asia, eikä suomennettuja kirjoja lukemalla aina tiedä, ovatko ne kirjoittajan mielestä sitä vai eivät. Suomessa Timo Klemola on valaissut asiaa kirjassaan Mindfulness Tietoisuuden harjoittamisen taito. Hän pysyttelee tiukemmin maan pinnalla.  Lainaan häntä: ”Kun länsimainen ihminen on alkanut ihmetellä itseään ja ympäröivää maailmaa, hän on alkanut etsiä kysymyksiinsä vastauksia itsensä ulkopuolelta. Hän on etsinyt maailmalle ulkopuolista luojaa, löytänyt jumalansa. Tutkiessaan sitten maailmaa tarkemmin hän on kehittänyt pitkälle tieteitä. Idässä vastausten etsiminen on kurottautunut toiseen suuntaan, kohti ihmisen tietoisuutta. ”

Klemola väittää, että idän ajattelun mukaan kaikki on tietoisuutta. Joten jos haluamme ymmärtää itseämme ja maailmaa, meidän on tutkittava sitä. Näin saamme selville, mitä ulkoinen maailma ja sisäinen maailma todella ovat. Näin äärimmäisyyksien harojat päätyvät sitten Tolleiksi ja Chopriksi.

Väite, että meditaation kaltaiset harjoitteet auttavat ihmisiä saavuttamaan totuuksia, ovat varmaan totta rajatussa mielessä. Ajatellaan, että mieli tekee jatkuvasti virheitä tiedostamisprosessissa, koska se tulkitsee maailmaa jatkuvasti omien intressiensä ja ennakkokäsitystensä kautta. Harjoittamalla mieltä oppii näkemään todellisuuden selkeämmin ja tarkemmin ilman vääristymiä.

Sitten voi alkaa epäillä, mikä on se todellisuus, jonka siinä tavoittaa. Ihan kvanttifysiikkaan ei taideta päästä.

Lännessä mielen tutkiminen on edennyt aivojen tutkimisen tasolle. Asiaa tutkitaan siis edelleen ulkoapäin, vaikka toki siinä ajatuksiakin analysoidaan. Aivot hajotetaan neuronien toiminnan tasolle ja yritetään päästä myös tietoisuuteen käsiksi sitä kautta. Klemola väittää, että ”mielen toiminnat eivät palaudu aivofysiologiaan.” Neurotieteitten edustajat, esim. Chris Frith, puolestaan sanovat, että mielessä ei tapahdu mitään ilman että aivojen aineessa ei tapahtuisi jotain. Aivojen aineessa puolestaan voi tapahtua paljonkin ilman että ihmisen tietoisuus niitä mitenkään rekisteröisi. Klemola on toki oikeassa siinä, että tietoisuustaidot eivät parane sillä, että tietää jonkin aivoissaan muuttuneen harjoituksen myötä. On sitten eri asia väittää, että mielen toiminnot eivät palaudu aivofysiologiaan. Korkeintaan voi todeta, että asiaa ei ymmärretä riittävästi, jotta tietäisi, missä mielessä väite on tosi.

Aivojen toiminnoista suurin osa pysyttelee tietoisen mielen ulottumattomissa. Kun idän tietäjät väittävät, että kaikki mitä maailmasta tiedämme, saamme tietoisuuteen tulevien aistihavaintojemme kautta, kuva on vähintään vajavainen. Esimerkiksi värien voi väittää olevan vain ihmisen mielessä. Ne ovat aivojen omia luomuksia eikä niitä ulkoisessa todellisuudessa oikeastaan ole olemassa. Joten kun harjoittaa mieltään riittävästi, oppiiko erottamaan värien asemesta sähkömagneettisen aaltoliikkeen eri aallonpituudet tuosta vaan suoraan ilman että aivot vääristävät ne väriaistimuksiksi? Epäilen.

Mindfulnesin kaltaisilla harjoitteilla voi toki, mikäli näitä Klemoloita on uskominen, saavuttaa mielenrauhan ja parantaa ihmisyyttään. Eivät ne mitään turhakkeita ole. Mutta jotta todella perin pohjin ymmärtäisimme ihmisen tietoisuuden ja mielen toiminnot, tarvitsemme myös länsimaista tiedettä. Buddhalaiset opit ovat ehkä tosia omalla tasollaan ja selittävät oman pienen siivunsa mielen toiminnoista. Mutta se siivu ei ole kovin kattava.

Itkijänaiset

Koronaviruksen saapuminen on tuonut näkyviin selkeästi, miten naisvaltaista on Suomen poliittinen johtoporukka. Ilta toisensa jälkeen joukko naisia esiintyy tv:ssä kertomassa, mitä hallitus nyt aikoo tehdä asian eteen. Esiintyjät ovat huolestuneita ja vakuuttavat, miten kaikki mahdollinen aiotaan tehdä, jotta mahdollisimman vähän ihmisiä kuolisi.Ilmeet ovat surullisia ja myötätuntoisia varsinkin riskiryhmän ihmisiä kohtaan. Hyvä etteivät siitä taritessaan ala itkeä.

Hallituksen tehtävä on vastuullinen ja vaikea. Naisparkojen tulisi ymmärtää kaksi asiaa. Ensin niistä ikävämpi: tekevät he mitä tahansa, he tekevät väärin. Sitten lohdullisempi: tekevät he mitä tahansa, he tekevät oikein.

Torjuntatointen kirjo sisältää lukuisia vaihtoehtoja. Tutkimme niistä muutamia.

Yksi mahdollisuus on se, että annetaan taudin iskeä yrittämättä torjua sitä mitenkään. Ihmisiä sairastuu määrä, jota ei kukaan etukäteen tiedä. Heistä kuolee joku prosenttiosuus, jota sitäkään ei tiedetä. Eri maissa tehdyt toimet sotkevat laskelmat niin, että varmojen johtopäätösten teko on mahdotonta. EU olisi voinut etukäteen sopia, että joku valtio menettelee yhdellä tavalla, toinen toisella, jolloin tietäisimme sitten jälkikäteen, miten olisi ollut paras toimia.

Tämä vaihtoehto toisi kaksi hyvää tulosta mukanaan: jo muutenkin melkein kuollut vanhusväestö katoaisi. Suurin osa tekisi sen mielellään, kuten heidän käyttäytymisensä osoittaa. He mieluummin ottavat riskin jättämällä varoitukset sikseen, joten voi olettaa, että he kuolisivat onnellisina. Väestö nuorentuisi ja valtion eläke- ja sairasmenot pienenisivät reilusti. Talous ei muutenkaan kärsisi kovin paljon, kun mitään rajoitteita ei olisi. Sairastumisaallon jälkeen valtiomme olisi täynnä iloisia taudille immuuneja kansalaisia, joten uusi aalto ei huolta tuottaisi.

Ikävä puoli on siinä, että maailmasta löytyy vain muutama valtio, jonka johto avoimesti uskaltaisi näin toimia. Pohjois-Korea, Valko-Venäjä? Toisaalta se olisi kaikkein inhimillisin tapa.

Täysin päinvastainen strategia on aloittaa käymällä ulkomailta tulevien kimppuun heti satamissa ja lentokentillä. Porukka saman tien pois jaloista vartavasten perustettaviin karanteenilaitoksiin. Sen jälkeen aloitetaan kaikkein testaus ja vähänkin epäilyttävät tapaukset eristyksiin. Jokainen vanhuksia hoitavia laitoksia lähestyvä saman tien vankilaan. Sairaaksi todetut suljettaisiin kotiinsa tai pakotettaisiin kantamaan jotain suojaliivin kaltaista räikeänväristä vaatetta, joka jo kaukaa varoittaisi vastaantulijoita.

Vain välttämättömät elinkeinotoiminnot sallittaisiin ja kaikki tarpeeton liikkuminen kiellettäisiin.

Kuolleisuus ei näin nousisi juuri tavallista korkeammaksi. Toisaalta immuniteetin saisi vain pieni osa väestöstä.

Joka tapauksessa tämä olisi kaikkein inhimillisin tapa toimia. Sen paras puoli olisi siinä, että aika harva alkaisi toimenpiteitä arvostella. Ne, jotka niin tekisivät, tuomittaisiin saman tien kylmiksi materialisteiksi, joiden sydämen paikalla on setelinippu.

Sitten on jäljellä melkoinen määrä näiden kahden tavan välimuotoja. Jokainen niistä antaa tavattoman paljon kritisoimisen mahdollisuuksia, mikä tekee yleisönosastojen ja blogien kirjoittajat onnellisiksi. Kun ulkomailta tulevien eristäminen aloitetaan, se olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin tai päivää myöhemmin. Jos ravintoloita ei suljeta, ne pitäisi osan mielestä sulkea heti. Jos ne suljetaan, ei pitäisi. Jos kansalaisia ei testata viruksen takia, kaikki tai osa pitäisi heti testata. Jos kaikki testattaisiin, se oli tarpeetonta ja typerää rahan tuhlaamista ja sairaaloitten henkilökuntien rasittamista.

Oli miten oli, mikä tahansa välimuoto olisi epäilemättä kaikkein inhimillisin vaihtoehto. Niitä voi punnita ottaen huomioon taloudelliset voitot ja tappiot, kuolemien määrän, sairaan tai terveen kansalaisen viihtyvyyden yms. Valitsemalla ne sopivasti ja antamalla niille sopivat painoarvot päätyy lopulta minkä tahansa vaihtoehdon osalta siihen, että se on paras mahdollinen.

Jälkeenpäin jälkiviisaus kukoistaa. Opposition poliitikot ovat onnellisia, koska heille tarjoutuu ääretön määrä kritiikin mahdollisuuksia. Jos olisi tehty niin ja niin, kuolleita olisi prosentti tai kaksi vähemmän. Jos olisi tehty niin, taloudelliset tappiot olisivat nyt miljardin tai kaksi pienempiä ja työttämiä sen ja sen verran vähemmän. Kaikki väitteet olisivat lopulta lähes pelkkiä uskon asioita. Tai sitten sellaisia, että jos hallitus olisi vastaavan päätöksen tehnyt, oppositio olisi sen tuominnut. Joten hallituspuolueitten kannattajat voivat väittää, että täysin pieleen meni kritiikki. Vastustajat taas, että kyllä hallitus on persiistä.