Tieteisuskosta

 

 Kun uskovien kanssa väittelee, he jokseenkin väistämättä syyttävät tieteellisesti asennoituvaa tieteisuskoiseksi vihjaten, että ei sinulla ole meitä kummempia perusteita väitteillesi. Joten yritin selvittää itselleni, mitä ihmettä tällä tieteisuskolla tarkoitetaan. Hankin Mikael Stenmarkin kirjan Tiedeusko ja todellisuuden rajat, jossa asiaa on selitelty. Se osoittautui silti melko hämäräksi käsitteeksi enkä lopulta ole ihan varma, onko moisia tiedeuskovia, siis näitä lähes rikollisia, edes olemassa. Ainoa tunnettu tiedemies, joka näyttäisi jotenkin kaikki kriteerit täyttävän, on Richard Dawkins.

Filosofit ovat esittäneet tiedeuskolle erilaisia määritelmiä. Esitän tässä Rik Peelsin jaottelun:

1)      Tieto-opillinen tiedeusko, jonka mukaan vain luonnontiede ja sen menetelmiä seuraavat muut tieteet voivat tarjota tietoa tai perusteita järkeville uskomuksille.

2)      Ontologinen tiedeusko, jonka mukaan ei ole olemassa muita kuin tieteelliselle tutkimuksella avoimia asioita.

3)      Moraalinen tiedeusko, jonka mukaan tiede tarjoaa arkijärkeä, filosofiaa ja uskontoja paremman perustan moraalille.

4)      Eksistentiaalinen tiedeusko, jonka mukaan tiede korvaa perinteiset pelastuskertomukset ja tarjoaa paremman perustan niiden saavuttamiselle.  

Kaksi ensimmäistä väitettä saavat epäilemättä kannatusta tieteen harjoittajien joukossa. Moraalinen ja eksistentiaalinen usko eivät ehkä niinkään. Eksistentiaalisen suhteen yleisin asenne lienee se, että pelastuskertomusten tarpeellisuus ainakin kristinuskon synneistä pelastumisen ja taivaaseen pääsyn versiona kiistetään tai katsotaan mahdottomaksi. Tosin posthumanismin kaltaisissa lähes tieteellisinä pidettävissä liikkeissä tarjotaan versiota, jossa ikuinen elämä on tarjolla tekniikan keinoin. Yksi vaihtoehto on se, missä aivojen sisältö siirretään mahtaviin kompuuttereihin ja pelastutaan kuolemalta sitä kautta. Tai että turmeltuvat elimet korvataan tarpeen mukaan koneversioilla. Joten ikuinen elämä tässä muistuttaisi vanhan vitsin mallia, jossa isäntä väitti kirveensä olevan ikivanha. Siihen oli vain laitettu uusi varsi joka viides vuosi ja uusi terä joka seitsemäs vuosi.

Yksi tiedeuskosta syytettyjen penkille istutetuista on edesmennyt Stephen Hawking. Hänet täytyy tuomita heikkouskoiseksi, jopa lähes kerettiläiseksi, ainakin sen perusteella, mitä hän sanoo kirjassa Maailmankaikkeus pähkinänkuoressa (s.31): ”Olen itse positivisti, enkä tämän ajattelun pohjalta osaa sanoa, mitä aika todella on. Voimme vain tähänastisten tietojemme perusteella laatia ajalle varsin hyvän matemaattisen mallin ja laskea siitä erilaisia ennusteita. ” Liekö tämä tuota ontologista tiedeuskoa aidoimmillaan?

Evoluutioteoria on ollut uskontojen suhteen varsinainen hirvitys. Richard Dawkins on väittänyt, että sen synnyttyä ateismi tuli lopulta älyllisesti mahdolliseksi. Luomiskertomus menetti asemansa ihmisen synnyn ja kehityksen ainoana selitysversiona. Ja kun alkuun oli päästy, tutkijat alkoivat etsiä moraalille ja etiikalle darwinistisia selityksiä. Näin kahden viimeisen kohdan sisältämille väitteille alettiin kehittää luonnontieteellisiä perusteita. Edward O. Wilson kehitti sosiobiologian ja totesi, että ”yhteiskuntatieteet ja humanistiset tieteet ovat viimeisiä biologian osa-alueita, joita ei ole vielä liitetty moderniin synteesiin. ” Tätä voi toki kutsua jo tieteisuskoksi aidoimmillaan.

Moraalin kehitystä on yritetty selittää mm. itsekkään geenin avulla. Jonkinlaisia tuloksia on saatu, mutta mitään lopullista ja vakuuttavaa teoriaa ei liene pystytty luomaan. Joten piispat voivat edelleen väittää, että tieteet eivät voi sanoa mitään moraalista ja arvoista. Kaipa hekin myöntävät, että ne pystyvät kertomaan, miten moraali on aikojen saatossa kehittynyt. Mutta edelleen on järkevää väittää, että tieteen keinoin  ei voi sanoa, onko joku moraalinen väite oikea vai väärä. Jos sanotaan, että tuolla tiedolla ei ole oleellista merkitystä käytännössä, sitä ei uskota. Joten kun Dawkins toteaa, että ei ole mitään syytä uskoa jonkun teologin pystyvän kertomaan, onko joku moraaliväite oikea tai väärä sen paremmin kuin jonkun tiedemiehenkään, taidamme olla niin pitkällä kuin on mahdollista yleensä päästä.

Toinen tieteeltä erossa pysymisen tapa vetoaa asioihin, joiden mielekkyys on kyseenalainen. Stenmark sanoo s. 201, että oma olemassaolomme on suurin mysteeri ja sitä tiede ei pysty ratkaisemaan. Uskonto pystyy? vetoamalla Jumalaan. He pysähtyvät tähän eivätkä mieti, miten suuri mysteeri olisi Jumalan olemassaolo. Juhlapuheissa toki julistetaan, että on se mysteeri. Sitäkään tiede ei pysty ratkaisemaan. Tai pystyy, mutta vastapuoli ei hyväksy vastausta ”jumalaa ei ole ” oikeaksi. 

Väittely tämän tyyppisistä asioista taitaa olla toivotonta siinä mielessä, että yksimielisyyttä on mahdoton saavuttaa.

 

 

Suuret Jumalat

 

Ventovieraitten ihmisten kykyä tehdä yhteistyötä on vaikea selittää darwinismin ja evoluution mekanismien avulla. Ara Norenzayan selittää kirjassaan Big Gods How Religion Tranformed Coopeeration and Conflict sen lisäämällä edellisten päälle uskonnon. Suurten ihmisjoukkojen yhdistyminen satoja miljoonia ihmisiä käsittäviksi valtioiksi vaati suuria kristinuskon ja islamin tapaisia uskontoja. Vasta nykyaikana on lähinnä Skandinaviaan syntynyt uudenlaisia yhteisöjä, joissa laki, poliisi ja muut yhteiskunnalliset instituutiot ovat korvanneet uskonnon roolin. Kirjailijaa lainaten ”nämä yhteiskunnat ateistisine enemmistöineen – jotkut niistä eniten yhteistyötä tekeviä, rauhanomaisimpia ja kukoistavimpia maailmassa - kiipesivät uskonnon tikkaita ja sitten potkaisivat ne pois.”

Lausunto on sekä imarteleva että ärsyttävä, mutta koetan sietää sen. Harari esittää kirjassaan Sapiens Ihmisen lyhyt historia samantapaisia ajatuksia. Hän määrittelee uskonnon ”inhimillisten normien ja arvojen järjestelmäksi, joka pohjautuu uskolle yli-inhimilliseen järjestykseen.” Tässä mielessä kommunismi on uskonto. Myös kapitalismi on ainakin Hararin mielestä sitä. Kristinuskossa yli-inhimillinen järjestys on samalla yliluonnollinen, mitä sitä se ei maallisissa ideologioissa ole. Mutta jos tarkastelee kapitalismin ilmenemistä globaalisti, niin joitain yli-inhimillisiä täysin ihmisyhteisöjen hallinnan ulottumattomissa olevia piirteitä siinä on. Jos niitä vastaan yrität pullikoida, tulee Trumpin tapaisia johtajia, joiden kannattajat raivoavat sinulle. Olet syntinen saatana kurja.

Norenzayan soveltaa kirjassaan evolutionaarisia, kognitiivisia ja sosiaalisia tieteitä ja kertoo sijoittavansa sosiaalisten uskontojen alkuperän geneettisen ja kulttuurisen evoluution yhdistelmään. Ei siis varsinaisesti puhtaasti uskontojen sisältöjä käyttävää argumentaatiota.

Metsästäjä-keräilijäyhteisöillä oli jonkinlaisia alkeellisia uskontojen ituja. Näiltä jumaluuksilta puuttui suurten jumalien voimat ja tietämys. Ne eivät juuri piitanneet ihmisistä saati näiden moraalisesta käytöksestä. Ei kirkkoja, ei pappeja, ei johtajia, jumalien kuvia, ei säännöllisiä uskonnollisia kokouksia, ei uskonnollista moraalia, ei uskoa kuolemanjälkeiseen elämään.

Yhteisöjen koon kasvaessa suuret jumalat lisääntyivät. Moraalin kytkentä uskontoon muuttui yleiseksi piirteeksi. Rituaalit ja muut uskon ilmaisut organisoitiin, tehtiin säännöllisiksi ja niiden muodot yhtenäistettiin. Yliluonnolliset olennot alkoivat rangaista ryhmän normien loukkauksia, kuten mm. petoksista, itsekkyydestä, uskottomuudesta ja ruokaa koskevien tabujen unohtamisista. Pelottelu yliluonnollisista rangaistuksista lisääntyy ja syntyvät erilaiset helvetin muodot ja ikuiset rangaistukset. Ja lohduksi pelastus niistä, kunhan tekee sitä tai tätä.  

 Suurten Jumalien vaikutusvallan kahdeksan periaatetta ovat:

1.       Ihmiset, joita tarkkaillaan, ovat kilttejä

2.       Uskonto on enemmän tilanteessa kuin henkilössä

3.       Helvetti on taivasta voimallisempi

4.       Luota ihmisiin, jotka luottavat Jumalaan

5.       Uskonnolliset teot puhuvat äänekkäämmin kuin sanat

6.       Jumalat, joita ei palvota, ovat impotentteja jumalia

7.       Suuret Jumalat suurille ryhmille

8.       Uskonnolliset ryhmät tekevät yhteistyötä kilpailun takia

Eräässä kokeessa asetettiin firman tilaan kahviautomaatti. Maksaminen oli vapaaehtoista eikä mitään summaa määrätty. Kun automaatin viereen asetettiin kasvokuva, jonka silmät katsoivat suoraan automaatin käyttäjää, ihmiset maksoivat säännöllisemmin ja enemmän kuin ilman kuvaa. Joten mitään todellista tarkkailua ei tarvita ja ihmisen käytöksen kiltillistämiseksi kelpaa kuviteltu kaikki näkevä ja tietävä Jumalakin. Moraalia auttaa, jos tätä Jumalaa kiinnostaa enemmän tarkkailla aviorikosten kuin liikennerikkomusten tekijöitä.  

Ihmiset käyttäytyvät paremmin sunnuntaisin ja kun he kokevat rangaistuksen uhkaa verrattuna taivaaseen pääsyn lupaukseen. Lempeän Jumalan voi uskoa katsovan synnin tekoja kohtuullisemmin. Tuota ”luota ihmisiin, jotka luottavat Jumalaan” voisi tarkentaa sanomalla, että ”samaan Jumalaan.” Meillä kristityt eivät välttämättä luota Allahiin uskoviin ja toisinpäin. Eivätkä Marxiin uskovat usko Trumpiin. Ja toisinpäin.

Kulttuuri ja elossapysyminen

 

Sekä elävät että elottomat otukset koostuvat pohjimmiltaan atomeista. Näin ainakin väitettiin aikaisemmin. Pätee se nykytiedonkin valossa, jos jätetään sana ”pohjimmiltaan” pois. Elävät organismit koostuvat soluista, jotka koostuvat molekyyleistä. Nämä ovat atomien muodostamia kohtuullisen kiinteitä ryhmiä. Atomit koostuvat kvarkeista ja elektroneista, jotka puolestaan ovat kvanttikenttien toiminnan tuloksia. Sanotaan, että ne ovat olemassa vain kenttien vuorovaikutuksen aikana. Tässä vaiheessa fyysikoilta loppuvat sanat, joilla asian voisi esittää ei-fyysikon ymmärtämin sanoin. Ja jos rehellisiä ollaan, niin eivät fyysikotkaan tiedä sanoja ja käsitteitä, joilla asian voisi selvästi ilmaista. Voi jopa olla, että ihmisaivojen kyvyt eivät enää riitä käsittämään ilmiöitä niin, että mistään ymmärryksestä voisi puhua.

Ihmisen kaltaiset oliot koostuvat miljardeista soluista, joiden yhteistoiminta meidät ja meidän mielemme tekee. Solujen yhteistoiminnan ydin ovat aivot, joita varten evoluutio on kehittänyt neuroneiksi kutsutut hermosolut. Ja jotenkin tästä kaikesta ovat siinneet ihmisten yhteiskunnat kulttuureineen, uskontoineen ja sotineen.

Eri filosofiat ovat selittäneet niitä eri tavoin. Nykyisin lienee selvää, että vasta aivojen toiminnan ymmärtäminen pystyisi edes jotenkuten mahdollistamaan filosofian, joka kykenisi pätevästi selittämään ihmisen mielen.  

Aloitan Damasion Itse tulee mieleen-kirjan ajatuksista, joissa hän lähtee yksittäisestä solusta ja laajentaa siitä ihmisen kaltaiseen miljardeja soluja käsittävään otukseen. Jopa yksittäisellä solulla täytyy olla tahto ja eräänlainen alkeellinen mieli, jonka avulla se yrittää toteuttaa elämänsä perustehtävän eli pysyä elossa. Samoin sillä täytyy olla arvojen alusta, lähtökohta, josta sitten laajennutaan ihmisen kaltaisen otuksen mieleen. Ja päädytään kertomukseen, jossa on syntynyt erillinen uskonnollisten ihmisten joukko, jonka jäsenet vakuuttavat, että ilman jumalaa ei olisi arvoja.

Ihmisellä on tietoisuus, mutta kaikilla elävillä ei sitä ehkä ole. Käsite on niin hämärä, että siitä ei voi olla varma. Eläimet tulevat toimeen hyvin ilman tietoisuutta. Se taas päätellään siitä, että niin tulee ihminenkin. Eräät tutkijat väittävät, että eivät tietä, mikä merkitys tällä ominaisuudella yleensä on. Voimme kuitenkin ajatella, että tietoisuus on myöhäinen kehitysvaihe ihmisen evoluutiossa. Näin on mahdollista, että arvon kaltaisia eteerisiä olioita on olemassa jo tietoisuudettomilla olioilla.

Damasio kuvittelee, vaikka väittää sen vaikeaa olevankin, tahdon ja halun yksittäiselle solulle. Tietoisuuteen saakka hänenkään rohkeutensa ei riitä. Monisoluisilla elollisilla tahto olisi sitten kaikkien sen solujen tahtojen summa. Ainakin jonkinlaista kompromissia vaaditaan, jotta tätä oliota voisi pitää yhden elollislajin edustajana.

Ihmismieleen ja tietoiseen toimintaan liittyviä termejä ovat toimijuus, arvo ja merkitys. Unohdetaan tietoinen toiminta ja ajatellaan vaikkapa Kaufmannin määrittelemää minimaalista molekulaarista autonomista toimijaa. Hän käyttää esimerkkinä bakteeria, joka ui glukoosigradienttia kohti. Otuksen on saatava energiaa pysyäkseen elossa. Sen täytyy siis pystyä havaitsemaan, valitsemaan ja toimimaan. Sillä on päämäärä, joten se toimii tähän päämäärään pyrkien. Sen myötä syntyvät sille arvot ja merkitykset. Se ei itse käsittele toimintaansa niin. Me elämän ymmärtämistä yrittävät ihmiset sälytämme sen niskoille näitä rasitteita. Uskoakseni se ei tuosta kovin kärsi.

Ihmisen kaltaisen eläimen elämän hallinta sisältää vähän enemmän toimintoja kuin minimaalisen molekulaarisen toimijan. Suuren määrän ehtoja on täytyttävä kehon sisällä. Hapen ja hiilidioksidin määrien on oltava sopivia. Veren happamuus ja kehon lämpötila eivät salli kovin suuria poikkeamia ihannetiloista. Sokeria, rasvaa ja proteiineja on saatava sopivat määrät. Jos näin ei ole, asia pitää korjata. Kehon automaattiset mekanismit hoitavat asiaa koko ajan ilman mielen tietoista tarvetta puuttua asiaan. Kun ihminen tuntee olonsa ikäväksi, hän tietää, että elimistö on hairahtunut pois ihannetilasta, mutta ei välttämättä ymmärrä, mikä on vialla. Ehkäpä hänen arvomaailmansa on vääristynyt ja on mentävä kirkkoon tai psykiatrin puheille?

Damasio lähtee perin maallisesta selityksestä ja väittää, että jokaisen elävän olennon olennaisin ominaisuus on se, että ruumiin kemioitten tasapainoarvot ovat sopivat terveellisen elämän näkökannalta. Näillä arvoilla on korkeampi henkinen ulottuvuutensa, mutta ensin lähdetään biologisesta arvosta. Se tarkoittaa elävän yksilön kamppailua elämän ylläpitämiseksi ja tästä syntyviin välttämättömiin tarpeisiin. Tätä varten ihminenkin kokee saavansa palkintoja ja rangaistuksia, jotka ohjaavat käytöstä. Näiden tuntemusten takana on joukko arvomolekyylejä. Niitä ovat mm. dopamiini, noradrenaliini, serotoniini, kortisoli, oksitosiini ja vasopressiini.

Arvo, on se sitten biologinen tai henkinen, liittyy ainakin epäsuorasti eloonjäämiseen. Ihminen arvostaa pelkän eloonjäämisen lisäksi myös omaa hyvinvointiaan, jota voi pitää eloonjäämisen laadun mittana. Väärät arvot koetaan kipuna ja oikeat mielihyvän tuntemuksina. Jos oikeat tuntemukset hankitaan kemiallisesti vaikka alkoholin avulla, on jo päädytty siihen, että tuntemuksia hankittaessa oikaistaan alkuperäisten biologisten keinojen ohi ja käytetään evoluution luomia mekanismeja täysin väärin. Seuraukset ovat elämisen kannalta haitallisia.

Damasion mielestä eliön kokeman arvon alkumuoto on luettavissa fysiologisten parametrien jakaumaan. Joten onnellisuuden voi siis ihan mitata ja antaa sille tarvittavat arvot, joihin pitäisi päästä? Siten ei muuta kuin pistämään kemikaaleja suoneen niin, että väärät arvot oikenevat.

Tunne-elämän kautta ihmiset kokevat kehonsa sisällä jyllääviä poikkeamia kemioitten tasapainoarvoista. Optimaalisista parametrien arvoista seuraa mielihyvän tunteita ja vaarallisista epämiellyttäviä ja kivuliaita tunteita. Ihmiset pystyvät tietoisesti aloittamaan korjaavia toimenpiteitä. Siis menemään vaikka kirkkoon ja pyytämään papilta syntien anteeksiantoa, jos sattuu olemaan katolinen.

Damasio erottaa toisistaan emootiot ja tunteet. Pelko, viha, suru ja inho ovat perusemootioita, joiden yhteys elossa selviämisen kanssa on selvä. ”Emootiot ovat evoluution kokoonpanemia monimutkaisia ja pääosin automaattisia toimintojen ohjelmia” kertoo Damasio. Ne ilmaantuvat pääosin kehon toimintoina kasvojen ilmeitten, asentojen kaltaisista näkyvistä merkeistä sisäelinten ja sisäisen ympäristön muutoksiin. Tunteet ovat sitten havaintoja siitä, mitä kehossa ja mielessä tapahtuu emootion aikana. Tietoisuuden puuttuessa eläin kokee emootioita, mutta ei niihin liittyviä tunteita. En tosin ymmärrä, miten esimerkiksi eläin voi olla vihainen ilman siihen liittyvää tunnetta. Käytännössä emme jokapäiväisessä kielenkäytössä erota näitä toisistaan Damasion määrittelemällä tavalla.

Yksisoluisella tumalla varustetulla eliöllä on mielestä ja tietoisuudesta riippumaton tahto elää ja hallita elämää niin kauan kuin geenit sen sallivat. Aivot laajentavat elossapysymiseen ja lisääntymiseen tarvittavaa keinovalikoimaa jopa ilman mieltä ja tietoisuutta. Näiden myötä säätelyn mahdollisuudet laajentuvat niin, että se ulottuu yhteiskuntien tasolle. Avuksi tulevat kulttuurilliset välineet: talous, uskonnot, lait, tiede, teknologia ja taide.

Mutta on koko ajan pidettävä mielessä, että kaikkien näiden takana on ihmisen elossapysymisen halun vaateet. Yhdistävä tekijä kulttuurin ilmiöitten ja elämän säätelyn välillä ovat emootiot. Niiden laukaisevat tekijät olivat alun perin suoraan elossa pysymiseen liittyviä kiihokkeita. Ehdollistumisen kaltaisten oppimisprosessien kautta eloonjäämisarvot kytkeytyvät sitten esimerkiksi omaelämäkerrallisiin tapahtumiin niin, että lopulta vaikka vihan kaltainen emootio laukeaa siitä, että näkee arabin polttavan USA:n lipun. Tai muslimi näkee pilapiirroksen Muhammadista.

Emootioita käynnistävien ärsykkeiden määrä ja laatu kasvavat näin lopulta äärettömän laajoiksi. Emotionaaliset arvot siirtyvät biologiaan liittyvistä arvoista kulttuurin sisältämiin arvoihin edellä olevien esimerkkien tavoin. Jollakin tavalla ne sitten liittyvät palkitsemiseen ja rankaisemiseen, koska nähtävästi kaikki ihmisten oppima perustuu lopulta näihin kahteen vastakkaiseen ilmiöön. Joten tämän myötä päädymme moraaliin ja hyvän ja pahan käsitteisiin.

Damasio lohduttaa meitä sillä, että ihmisillä on järki, jota voi käyttää säätämään emootioitten määräysvaltaa. Hän riistää heti perään osan tämän mahdista muistuttamalla järjen koneistojen tarvitsevan emootioita. Mutta ehkä järkeä voi käyttää niin, että sen toiminta ei vaadi vihan tai pelon tunteita. Vai voiko?

Materiaali on saatu Antonio Damasion kirjoista Itse tulee mieleen ja Tapahtumisen tunne. Kirjat ovat ilmestyneet Terra Cognita-kustantamossa Kimmo Pietiläisen suomennoksina. 

 

 

Tee minusta ateisti

 

 

AlfaTV esittää ohjelmasarjaa Tee minusta ateisti. Siinä ateisti Robert Brotherus ja Helsingin yliopiston ekumeniikan dosentti Veli-Matti Kärkkäinen keskustelevat (siis eivät väittele) uskontoon liittyvistä teemoista. Sarjan toisessa jaksossa kysyttiin, miksi uskontoja on niin monia ja miten valita niistä.

Keskustelijat ovat oppineita miehiä. Brotheruskin filosofian lisensiaatti. Se tarkoittaa, että he arvostavat toistensa kommentteja tyyliin ”tuo on toki totta, mutta toisaalta…” Kärkkäisen kanta on selvä: hän on vakaa kristitty, joka uskoo kristinopin dogmit karvoineen ja häntineen. Hän pystyy nielemään Jeesuksen ylösnousemuksen ja kolminaisuusopin täysin vaivatta. Tieteellinen koulutus ei ole päässyt pilaamaan hänen uskoaan. Brotherus on yhtä vakaa ateisti, mutta en tiedä, onko hänellä koskaan ollut uskoa, jonka tieteellinen koulutus olisi päässyt tuhoamaan.

Keskustelun seuraaminen tuo koko ajan mieleen väitteen, että tiede ja uskonto eivät ole ristiriidassa keskenään. Kärkkäinen korostaa sitä kertomalla, että sivistyneet teologit pystyvät uskomaan myös evoluutioon sillä pienellä lisäyksellä, että Jumala ohjaa sitä. Ylösnousemisen mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta saati siihen käytettävästä tieteellisestä analyysistä ei puhuta. Samoin kolminaisuusoppi jätetään tieteellisen tarkastelun ulkopuolelle.  Niissä noudatetaan perinteistä puolustusta, jonka mukaan ne ovat uskon asioita ja tieteen ulottumattomissa. Mutta eivät toki ristiriidassa tieteen kanssa?

Toinen kristinopin tieteellinen kyseenalaisuus on Jeesuksen elämä ja opit. Jeesuksen olemassaoloa historiallisena edes tavallisen elämän eläneenä henkilönä on epäilty. Kärkkäinen toteaa, että kukaan vakavasti otettava tutkija ei ole väittänyt, ettei Jeesus olisi joskus maan päällä kävellyt. Mielestäni Robert M. Brice esimerkiksi on vakavasti otettava epäilijä, mutta tietysti ekumenian dosentti ei häntä sellaisena pidä. Edelleen Kärkkäinen väittää, että meillä on Jeesuksesta runsaasti luotettavaa historiallista tietoa. Koska tämä tieto on lähinnä evankeliumeisssa, tulemme taas asiaan, joka on ristiriidassa tieteellisen käsittelyn tulosten kanssa. Sen mukaan evankeliumien arvo pätevinä elämäkertoina on lähes olematon. Joten kun Kärkkäinen kertoo, että ”meillä on satojen silminnäkijöiden todistus siitä, että hauta oli tyhjä”, niin kyseessä ei ole nykajan tapaisesta sanomalehdistä luettavissa olevasta tai teeveestä katsottavissa olevasta toimittajan tekemästä silminnäkijöitten haastattelukertomuksista valokuvineen. Meillä ei ole tätä Kärkkäisen väittämää tietoa missään tieteellisesti vakavasti otettavassa mielessä.

Toinen kristinuskon edustajien hellimä tarina on kertomus naisista, jotka todistivat Jeesuksen haudan olleen tyhjän. Sitä on painotettu kertomalla, että tuon ajan katsannossa naisten kertomalla ei ollut juuri todistusarvoa.  Joten kukaan, joka vakavissaan halusi sanomaansa uskottavan ei olisi moista sepittänyt. Siis sen täytyy olla totta?

Kärkkäinen väittää, että Luukas olisi evankeliumiaan kirjoittaessaan haastatellut silminnäkijöitä. Siis ihmisiä, jotka todistivat Jeesuksen ylösnousemista?  Tai ainakin tuota kuuluisaa haudan tyhjyyttä. Jeesus syntyi vuoden 0 paikkeilla (syntymän vuosiluku keksittiin 500-luvulla) ja kuoli 40-vuotiaana, kenties? Mitään varmaa historiallista tietoa ei ole.  Eri tutkijat ovat ajoittaneet Luukaksen evankeliumin ilmestyksen vuosien 80 ja 150 välille. On esimerkiksi arveltu, että kyseinen sanaseppo oli käyttänyt evankeliumia kirjoittaessaan Josephuksen teosta Juutalaisuuden muinaisajat, joka on kirjoitettu n. vuonna 95. Joten evankeliumia kirjoitettaessa oli Jeesuksen kuolemasta kulunut 60 vuotta ja silminnäkijöitten löytäminen ainakin tuolloin oli aika epätodennäköistä. Voihan olla, että Luukas tapasi heitä nuoruudessaan? Tosin netissä kerrotaan, että Luukas kuoli v. 84 jaa, joten aika hämärä on tämäkin tarina.

Kärkkäisen asenne kristinuskoon on uskovan asenne. Hän käsittää kristinuskon syntyä koskevien historiallisten todisteiden pätevyyden täysin toisella tavalla kuin historioitsijat, joilla tätä haittaa ei ole. Päättelyissä on näin liikaa pelkkään uskoon perustuvia johtopäätöksiä. Koska hän uskoo ylösnousemiseen, hän yrittää kasata hatarasta ja epäuskottavasta historiallisesta materiaalista tätä ehdotonta lopputulosta edes jotenkin tukevaa materiaalia. Tulos on sitten pelkkää uskon ilmausta sekin.

Luonnollisia uskomuksia

 Tieteitten ja uskontojen sanotaan olevan ristiriidassa keskenään. Eri tieteitä on melkoinen määrä, joten lienee syytä rajata tämä kina luonnontieteitten ja uskonnon väliseksi. 

Perinteisesti fysiikka ja biologia ovat tuottaneet materiaalia, jotka käsittelevät jumalien olemassaolosta väiteltäessä siihen soveltuvaa tietoa. Evoluutioteoria tarjoaa kristityille rakkaan luomiskertomuksen vaihtoehdoksi tieteellisen selityksen elämän synnylle, mistä syystä se on fundamentalistiuskovien vihan kohde. 

Ilkka Pyysiäinen toteaa Boyerin kirjan Ja ihminen loi jumalat esipuheessa, että Boyer jättää uskontojen totuudesta todistamiset teologeille ja eläköityneille luonnontieteilijöille.  Richard Dawkins on kirjoittanut uskontoa vastaan jo ennen kuin jäi eläkkeelle biologin näkökannalta. Victor J. Stenger oli fyysikko ja kirjoitti eläköityään runsaasti uskonnonvastaisia kirjoja. Häneen Boyerin letkautus toki sopii.  Boyer tosin tarkoitti lähinnä sitä, että yleensä yritykset selittää uskonto ovat olleet yksittäisiä huomioita, joiden on ajateltu riittävän selitykseksi siihen, miksi ihmiset uskovat jumalaan. Boyerin kaltaisten uskontotieteilijöitten teoriat yrittävät kattaa kaikki mahdolliset uskontoihin liittyvät ilmiöt. Länsimaiden parhaiten tuntemat kristinusko, islam ja juutalaisuus ovat vain pieni osa kaikesta niiden kirjosta. 

Tiedemiehet Stengerin tapaan yrittävät yleensä todistaa vain sen, että jumalia ei ole käyttäen hyväkseen luonnontieteitten tuloksia. Stenger painottaa sitä, että jos jumalien ominaisuudet määritellään riittävän tarkasti, ne on mahdollista todistaa tieteen keinoin olemattomiksi. Teologit eivät käy tätä taistelua reilusti siinä mielessä, että he noudattaisivat tieteellisen väittelyn sääntöjä. John Haught on lausahtanut, että ”uskovatko uudet ateistit vakavasti… että jos persoonallinen äärettömän kauneuden ja rajattoman rakkauden jumala todella on olemassa, todisteet tämän jumalan olemassaolosta voitaisiin koota yhtä halvalla kuin jonkin tieteellisen hypoteesin todisteet.” Tuosta voi sanoa, että ääretön kauneus ja rajaton rakkaus ovat epätieteellisiä termejä, joiden merkitys on hämärä. Joten Stengerin olettamaa riittävän täsmällistä ominaisuuksien määrittelyä Haught ei anna ja estää näin jumalansa olemassaolon tieteellisen käsittelyn. 

Uskontojen kukistaminen tieteitten avulla on tähän mennessä osoittautunut toivottomaksi. Stengerin todistelut kelpaavat hyvin minun kaltaiselleni eläköityneelle luonnontieteitten opettajalle. Tosin siitä ei siinä mielessä ole hyötyä, koska olin ateisti jo ennen hänen kirjojensa lukemista. Uskoni ei edes vahvistunut. Joten jumaliin uskominen/ei-uskominen perustuu täysin johonkin muuhun. Tieteellisiä todisteita ei kummassakaan katsannossa kaivata.   

Tavallinen kansalainen ei tiedä eikä välitä fysiikasta tai biologiasta. Tieteellinen tapa ajatella on hänelle täysin yhdentekevää. Hän päättelee kohtaamiensa väitteiden totuudet intuitiivisesti eikä punnitse niitä systemaattisesti. Kognitiotieteen edustajat ovat miettineet näitä ajattelutapoja perin pohjiin ja tulleet tulokseen, että uskonnon väitteitten täytyy olla jollain tapaa luonnollisia. Ne solahtavat ihmisten luonnostaan ilman varsinaista koulutusta kehittyneitten päättelykykyjen uomiin ja omaksutaan intuitiivisesti. Se tarkoittaa sitä, että aivot tekevät tietoisuuden ulottumattomissa aisteista saadusta ja muistissa olevasta informaatiosta  johtopäätöksensä. Ja niitä pidetään tosina eikä harkita sen enempää. 

Tieteen väitteet ovat tässä mielessä, ainakin korkeammalla kehitystasolla, luonnottomia. Intuitio haraa vastaan, joten ne on omaksuttavaa väkisin. Siis perin rasittavaa henkisesti.

Yksi esimerkki luonnollisista ajattelutaipumuksista on yrittää selittää tapahtumat agenttien toiminnan avulla. Se tarkoittaa, että tieteitten tapa käyttää selityksinä persoonattomia luonnonlakeja on intuitiolle vieras tapa. Selittämättömän selittää toimija, jolla on ihmisen tapaan haluja, aikomuksia ja tunteita. Jos ilmiön katsotaan olevan ihmisen kykyjen ulottumattomissa, sepitetään olio, jolla ne riittävät. 

Tutkijat ovat nimenneet taipumuksen lyhenteellä HADD (hypersensitive agency detection device). Siis turhan innokas toimijoita havaitseva ohjelma ihmisten aivoissa. 

Edellisen kaltaiset kognitiotieteen, kognitiopsykologian ja neurotieteitten tulokset eivät sinänsä todista jumalien olemassaolosta tai olemattomuudesta. Uskova voi todeta, että totta kai jumala loi ihmiselle kyvyn keksiä tai tuntea hänen olemassaolonsa. Uskomaton voi todeta, että kas, tuohan todistaa sen, miten voi uskoa olemattomia. 

Ainakin tulokset selittävät, miksi jumaliin uskominen on luonnollista eivätkä mitkään tieteelliset argumentit riitä uskontoja maailmasta poistamaan.  

Neuroteologiaa

 

Tieteen ja uskonnon suhteissa on melkoisia ristiriitoja, vaikka niiden välinen henkinen sotiminen kielletäänkin jyrkästi. Fyysikot kertovat, että mitään jumalaa ei ole löytynyt. Evoluutioteoria selittää elämän kehityksen ilman luomista, mikä on tuottanut biologiasta fundamentalistiuskovien keskuudessa paholaisesta siinneen opin maineen.

Fyysikko Victor J. Stenger ennusti kirjassaan The New Atheism (2009), että tulevaisuudessa meillä on puhtaasti materiaalinen aivojen malli, joka on yhteensopiva kaikkien meidän havaintojemme kanssa. Se ei jätä mitään tilaa yliluonnollisille elementeille.

Stenger uskoi, että pian saamme lukea neuroteologeista, jotka puolustavat uskontoa neurotieteitten avulla. Hän kuvitteli kaiketi mielessään jonkinlaisia ei-materiaalista neurotieteen versiota. Ennustus ei liene aineettoman neuroteologian muodossa toteutunut. Määrittely kertoo, että ”Neuroteologia tutkii uskonnollisten kokemusten ja hermoston, erityisesti aivojen toiminnan korrelaatioita. Tutkimus tapahtuu laboratorioissa EEG- ja PET-tutkimuksina.”  

Tutkimus on täysin luonnontieteellisen materiaalista. Sen tutkijat käyttävät tieteellisiä menetelmiä siinä missä muutkin biologit. Ainoa ero tavalliseen neurotieteeseen on siinä, että kun sen edustajat tutkivat vaikka meditaation tuottamia muutoksia aivoissa, he mielellään tulkitsevat asian niin, että ihmisellä on näin kyky päästä yhteyteen yliluonnollisen kanssa. He olettavat sen olevan olemassa.  

Andrew B. Newbergin kirjassa Why God Won’t Go Away kerrotaan, mitä hän sai selville tutkiessaan meditoijan aivojen muutoksia tämän kokemina hurmion hetkinä. Kokija itse tulkitsi tuntemuksensa niin, että aika lakkasi olemasta, itsen rajat katosivat ja että hän oli yhtä kaiken olevaisen kanssa. Hän piti sitä korkeampana tietoisuuden tilana. Newberg käyttää kohtuullisempaa termiä ”muuttunut tietoisuuden tila.”

Newberg selittää kokemuksia viittaamalla posterior superior parietal lobe-aivojen osaan, mutta nimeää sen orientation association alueeksi, OAA. Sen tarkoitus on sijoittaa ihminen yksityiseen fysikaaliseen avaruuteensa: huolehtia pystyssä pysymisestä, laskea kulmia ja etäisyyksiä, yleensä mahdollistaa turvallinen liikkuminen fysikaalisissa ympäristöissä. Tämän takia sen pitää pystyä kehittämään selvä, vakaa tietämys itsen fysikaalisista rajoista. Sen tulee piirtää selvä ero yksilön ja kaiken muun välillä. Eli erottaa yksilö kaikesta muusta ei-itsestä.

Tätä varten alueen tulee saada jatkuvaa hermoimpulssien virtaa kaikista kehon aistimuksista. Kuvaukset osoittivat meditoivan henkilön tässä aivoalueessa ilmenevän poikkeavuuksia. Niiden Newberg arvelee johtuvan siitä, että aisti-informaation tulo oli jotenkin estetty. Alue toimi muuten normaalisti, mutta informaation puute estää sitä löytämästä ihmisen rajoja. Joten kokija ajattelee olevansa rajaton, yhteydessä kaiken kanssa, itsekästä itseä ei ole jne. Siis on päässyt toiseen epäilemättä korkeampaan todellisuuteen. Sen voi toki tulkita niinkin, että koska todellisuuden kokemus on aivojen luomus ja osa sen prosesseista lakkaa osin toimimasta, meditoija päätyykin alempaan todellisuuteen.

Newberg ei nähtävästi usko mihinkään kehosta erilliseen sieluun. Hän ajattelee, että aivot tekevät mielen.  ”Tiede ei pysty esittämään mitään tapaa mielelle ilmetä muuten kuin aivojen neurologisena toimintana. Ilman aivojen kykyä prosessoida eri tyypin sisäänsyöttöjä hyvin hienostuneilla tavoilla ajatukset ja tunteet, jotka muodostavat mielen, ei olisi olemassa. Aivot puolestaan eivät voi muuta kuin generoida ajatuksia ja tunteita, jotka ovat mielen peruselementit. Mieli ei voi olla ilman aivoja eikä aivot ilman pyrkimystä luoda mieltä. ”

Ihminen ei pysty kokemaan todellisuutta muuten kuin aivojensa tuotoksena. Mikään ulkomaailman suora havainto ilman aivojen välitystä ei mahdollinen. Newberg vetää tästä oudon (tai sanoisiko uskonnollisloogisen) johtopäätöksen. Hän vertaa uskonnollista kokemusta piiraan syöntiin. Aivot tuottavat siitä kokemuksen aistidatan ja erilaisten kognitioitten perustalta, mutta tämä kokemus on täysin ihmisen mielessä. Mutta se ei tarkoita, ettei piiras olisi todellinen ulkomaailman esine. Kun tutkijat sitten jäljittävät uskonnollisen kokemuksen neurologiset ilmentymät, Newbergin mielestä se ei todista sitä, ettei niiden takana olisi jokin todellinen ulkomaailman esine. Jumalakaan ei pääse mieleen ilman neurologisia prosesseja.

Jos tästä vetää ateistisloogisen johtopäätöksen, voi todeta, että neurologiset ilmiöt aivoissa eivät aina vaadi ulkopuolisesta todellisuudesta tulevaa informaatiota. Ilmiöitä ei voi pitää todisteina yliluonnollisuuksien olemassaolosta.

 

Jumalat eivät voi muuttaa ihmisten moraalia

 

 

Justin L.Barrett on esittänyt kirjassaan Born Believers luettelon, jossa ovat luonnolliseen uskontoon kuuluvat pääuskomukset. Niiden joukossa on väite, että ihmisten mielestä edes jumalat eivät voi muuttaa moraalisia käsityksiä. Ne ovat niillekin liian luonnollisia.

Uskontojen edustajat pitävät kiinni siitä, että Jumala määrää moraalin. Pyhissä kirjoissa esitetään kymmenen käskyn kaltaisia alkeellisia luetteloita, jotka joidenkin mielestä riittävät ohjaamaan ihmisten käytöstä niin, että mitään muuta ei tarvita. Tämä on tietysti älyllisessä mielessä täyttä roskaa.

Tieteellisesti moraalia tutkivat kieltävät jyrkästi, että moraali olisi täysin ihmisten omaa tuotantoa. Heitä kauhistuttaa syytös relativismista, jonka mukaan normit voisi määrätä täysin vapaasti, siis esittää säännöksi ihan mitä mieleen tulee. Joten koska jumalaa ei voi luojaksi hyväksyä, täytyy etsiä joku muu yli-inhimillinen auktoriteetti. Siksi julistetaan evoluutio.

Sosiaalinen kanssakäyminen ihmisryhmien sisällä on onnistunut tai epäonnistunut siitä riippuen, miten sitä ohjaavia sääntöjä on pystytty luomaan ja niistä kiinni pitämään. Tämä ei tarkoita kirjoitettua etiikkaa, vaan jokapäiväiseen elämään liittyviä käytäntöjä. Ne ryhmät, jotka ovat pystyneet pitämään ryhmän jäseniin kohdistuvan väkivaltaisen käytöksen kurissa ja ulkopuolisiin kohdistuvan tehokkaasti ohjattuna ryhmätyönä, ovat lisääntyneet enemmän ja heidän geeniperintönsä on levinnyt tehokkaammin. Ihmisiin on kehittynyt moraalitaju ja sen tuottamat moraaliset intuitiot ohjaavat käytöstä.

Asiaa on tutkittu lapsilla, mikä mahdollistaa sen tietämisen, mitkä käytöksen alueet ovat enemmän geneettisesti kuin kasvatuksellisesti määräytyneitä. On havaittu, että hyvin pienillä lapsilla on jo kehittynyt moraalinen arvostelukyky. 3-4 vuotiaat lapset tajuavat, että on väärin lyödä toista, vaikka sitä ei olisi selvästi kielletty. Kirkossa metelöinti on väärin vain, jos se on julistettu vanhempien taholta pahaksi käytökseksi.

Vaikka eettiset säännöt ovat ihmisen omaa tekoa, mitä tahansa ei voi sellaiseksi esittää. Ihmiseläimen luonto estää samaan tapaan kuin olisi mahdotonta määrätä leijonien eettiseksi säännöksi saaliseläimen tappamisen kielto.

Pascal Boyer toteaa kirjassaan Ja ihminen loi jumalat, että ”uskonto ei ole moraalin perusta, vaan juuri moraaliset intuitiot tekevät uskonnosta uskottavan.” Tarkoittanee sitä, että jos uskonnon ohjeet noudattavat ihmisissä luonnostaan olevaa moraalitajua, ne hyväksytään. Jos eivät, niin sitten papit ja teologit joutuvat tekemään runsaasti propagandaa saadakseen ihmiset uskomaan epäluonnollisia moraalisia sääntöjään.  

Filosofian ja uskonnon ero

 

Luc Ferry selittää kirjassaan Opi elämään: filosofinen käsikirja mikä hänen mielestään erottaa uskonnon ja filosofian. 

Ferry ajattelee, että ihminen on ainoa otus, joka tietää kuolevaisuutensa. Tietoisuus tästä on filosofioitten, uskontojen ja moraalin käyttövoimaa.

Filosofiat sisältävät opillisen teoriansa, käsityksensä moraalista ja pelastusoppinsa. Teorian luominen on yritys tehdä järkeä maailman menoon. Nykyaikana filosofia luottaa tieteisiin. Faktojen lisäksi yritetään selvittää myös, miten tietoa saadaan ja miten luotettavaa se on.

Emme elä yksin, vaan muiden ihmisten kanssa. Moraali liittyy kanssakäymiseen muiden kanssa: miten se onnistuu, jotta ihmisyhteisöt pystyvät toimimaan. Mitä sääntöjä tähän toimintaan täytyy liittää? Nykyisin moraalin alue ulottuu muihinkin eläimiin ja yleensä elolliseen luontoon. Eloton odottaa jo vuoroaan.

Filosofia tarkoittaa viisauden rakastamista, joten filosofin täytyy pyrkiä elämään viisaasti. Kuolemanpelko ei edistä tätä pyrkimystä, joten siitä pitää päästä eroon.

Filosofia ja uskonto eroavat toisistaan siinä, miten ne pyrkivät selittämään ihmisille pelastuksen kuoleman kynsistä. Lähtökohdat ovat vastakkaiset: filosofiat yrittävät tätä järjen avulla, uskonnot uskon. Ferry väittää, että filosofian suuntauksilla on omat pelastusoppinsa. Ne vain yrittävät selvitä asiasta ilman jumalia.   

Uskonnot pitävät ihmisten keskuudessa täysin ylivoimaista pelastusselitysten hallintaa. Filosofeilla on niskoillaan ylivoimainen tehtävä: täytyy olla realistinen ja luottaa järkeensä. Se vakuuttaa koko ajan, että ihminen kuolee yksilönä ja se siitä. Sitten pitää selittää, että kyllä hän silti jossain mielessä pelastuu. Ihmiset vain valitettavasti vaativat pelastukseltaan sen, että yksilö ainakin persoonana, jos sellainen on kehosta erillisen sielun sisältö, ei kuolekaan, vaan jää jotenkin eloon.

Epikuros (oli todennäköisesti filosofialtaan epikurolainen) kertoi, että kuolemaa ei tarvitse pelätä. Ja selitti täysin järjellisesti, että jos on elossa, kuolemaa ei ole. Jos on kuollut, elämää ei ole. Ei siis syytä huoleen. Tosi on. Jotta tuon avulla pääsisi kuolemanpelosta eroon, vaatii kyllä melkoista mielensä kouluttamista.

Kristinuskon synnyn aikoihin stoalaisuus oli vallitseva filosofinen suuntaus. Uskonto korvasi stoalaisen järjen käytön korostaminen uskolla ja nujersi filosofian varsin täydellisesti. Tosin lienee niin, että historian lukeminen antaa täysin väärän kuvan siitä, mikä merkitys filosofialla yleensä oli. Valtaosalle ihmisistä luultavasti ei minkäänlaista. Henkiset ylevyydet saatiin ajan uskonnoista. Joten kun Ferry selittää, miksi kristinusko niin täysin tyrmäsi stoalaisuuden, niin sen asemesta voisi ihmetellä sitä, miksi se tyrmäsi muut uskonnot. Ei ainakaan älyllisistä syistä.

Uskonnoista vapaa filosofointi on ollut, on ja tulee olemaan harvojen harrastus. Siihen sortuvat ne onnettomat, jotka eivät pysty sulattamaan väitteitä yliluonnollisten olioitten olemisista. Luultavasti heistäkin hyvin pieni osa. Suurin osa vain elelee, mikä lienee hyvä vaihtoehto sekin.

Moraalin synty

Erehdyn aina silloin tällöin ostamaan kirjan, joka kertoo aivojen toiminnasta. Koska aivot luovat meidän mielemme, on tietysti kiva tietää, miten se tapahtuu. Osa ostoksista osoittautuu vaikeasti sulatettaviksi, mutta yritän silti lukea ne urhoollisesti läpi.

Viimeinen erehdykseni on Margaret Boone Rappaportin ja Chistopher J. Corballyn kirja The Emergence of Religion in Human Evolution. Uskonnon synty ihmisen evoluutiossa. Rappaport on antropologi ja biologi, Corbally jesuiittapappi ja astronomi.  

Kirjassa yritetään selittää, miten n. 65 miljoonan kehityksen myötä syntyi Homo sapiens, jolla on ”uskontokapasiteetti.” Tekijät suhtautuvat uskontoihin myönteisenä ilmiönä, joten en tiedä, tarkoittavatko he tätä kapasiteettia kykynä keksiä niitä vai omaksua ne todella olemassa oleviin yliluonnollisiin olentoihin perustuvina teoriarakennelmina. Jotkut kohdat antavat ymmärtää, että tekijät uskovat, että yliluonnolliset oliot, myös jumala, ovat todella olemassa.

Homo sapiensilla on epäilemättä kyky luoda uskontoja ja uskoa ylimaallisiin olioihin. Uskonnot ovat kulttuurisia tekeleitä, joten ensin piti syntyä kyky kehittää kulttuureita. Homo habilis-esi-ihminen käveli ja omasi jonkinmoisen kulttuurin ja tekniikan. Mutta sen aivot eivät olleet riittävän suuret moraalin ja uskonnon tarpeisiin. Homo erectus pystyi moraaliseen ajatteluun, mutta vasta Homo sapiens kehitti uskontoja. Tekijöitten mielestä siis moraali syntyi ennen uskontoja. 

Homo erectus ilmaantui pari miljoonaa vuotta sitten ja hävisi joskus vuosien 150 000 ja 70 000 välillä. Homo sapiens ilmaantui 400 000 – 300 000 vuotta sitten. Homo erectus hävisi joskus 150 000 – 70 000 vuotta sitten. Vuosilukujen varmuudet ovat perin hataria.

Moraalisuus edellyttää sosiaalisuutta ja kulttuuria. Kädelliset olivat sosiaalisia otuksia yli 60 miljoonaa vuotta sitten. Kulttuurin esiasteita kädellisissä ilmeni ehkä 6-7 miljoonaa vuotta sitten. Homo habilis osasi tehdä kivestä työkaluja, mitä pidetään kulttuurin ilmentymänä.

Rappaport ja Corbally ehdottavat, että kyky moraaliseen ajatteluun syntyi, kuin Homo erectus oppi kontrolloimaan tulta miljoona vuotta sitten. Ihmiset osasivat hyödyntää tulta aikaisemmin, mutta tulen sytyttämisen kaltaiset taidot tulivat myöhemmin.  Kun esi-ihmiset alkoivat viettää aikaansa rakentamiensa tulisijojen suojassa, he pystyivät moraaliseen ajatteluun? Nyky-ihmisen moraalittomuus johtuu taatusti siitä, että aikaa ei lapsena enää vietetä perheen parissa kotilieden äärellä. Televisiota ei siksi lasketa.

Toinen tulen käytön hyöty oli lihan kypsentäminen. Aivot vaativat runsaasti energiaa, joten suurten aivojen kehittyminen tuli mahdolliseksi vasta, kun ihmiset alkoivat syödä paljon energiaa tuottavaa lihaa. Kasveja enimmäkseen syövän porukan aivojen evoluutio olisi tyssännyt niin, että ne olisivat pysyneet pieninä rusinoina. Ei moraalia, ei uskontoa, ei avaruuslentoja, ei tietokoneita, ei ydinpommeja … karmeiden puutteitten luettelo olisi loputon.

Homo erectus-lajin ihmiset alkoivat nauttia unesta ja ryhmässä elämisestä maassa, kun he oppivat suojautumaan öisin pedoilta tulen avulla. Sitä ennen piti toki laskeutua puusta maahan nukkumaan, minkä homo habilikset jo innovoivat. Hyvä yöuni mahdollisti unien näkemisen ja muunkin uneksimisen, jolloin kykeni kuvittelemaan olemattomia olioita.

Kirjassa luetellaan muitakin moraalin synnyn edellytyksiä: asuma-alue 100 neliömailia; ryhmien koko n. 100 jäsentä;  aivojen koko vähintään 1000 – 11000 cm^3;  täysin kaksijalkainen; jalat käsiä pidemmät; metsästetään ryhmissä, syödään lihaa; naaraat melkein yhtä suuria kuin urokset; naaraat elävät pitkään menopaussin jälkeen, joten he pystyvät pitämään huolta jälkeläisten jälkeläisistä; pitkäikäisyys, jonka ansiosta vanhoja ja viisaita on käytettävissä.

On huomattava, että nuo olivat moraalin synnyn edellytyksiä ennen Homo sapiensia. Meidän aivomme ovat jo riittävän suuret moraaliseen ajatteluun, joten lihansyönnin lopettaminen ei välttämättä moraalia tuhoa.

Tekijöitten luettelosta, vaikka uskovia saattavat ollakin, puuttuu kokonaan jumalien osuus moraalin synnyssä. Sitä vastoin he kertovat koko ajan, miten ja milloin eri aivojen osat kehittyivät ja mitä henkisiä ominaisuuksia siitä seurasi.  

Seuraava esimerkki kertoo, mitä aivoilta vaaditaan, jotta moraali olisi mahdollista. Tekijät lainaavat Paul Glimcher-nimistä tutkijaa: ” on nyt tunnettua, että etuaivokuoret ja tyvitumakkeet säilövät ja esittävät omalaatuisia arvoja, joita me sijoitamme kaikenlaisiin asiohin. Tämä arvosysteemi, monien alueitten kompleksi, syntetisoi yksittäisen yleisen arvojen esityksen kaikille monille valintamahdollisuuksille, joita me kohtaamme millä tahansa annettuna hetkenä. Nämä niin kutsutut subjektiiviset arvot lähetetään sitten joukolle frontaalisia ja parietaalisia alueita, jotka lopulta muodostavat valintaprosessin.”  

Tavallisen ihmisen moraalitietoisuus ei edellisen kaltaisista tiedemiesten aatteista hyödy. Riittää tietää (tai ihan sama sekin), että aivoissa on siis piirejä, jotka tekevät valinnat. Niitä seuraavat piirit, jotka tekevät sitten arvotukset.  Mitä valitaan ja miten arvotetaan riippuu osittain aivoista ja osittain kulttuurista, jossa sattuu elämään. Joten ei sälytetä kaikkea aivojen kontolle. Mutta ei myöskään väitetä, että kaikki moraalisuus edellyttää uskontoja.

 

Vialliset aivot nerouden edellytys?

Tietämys ihmisen aivojen toiminnoista lisääntyy mm. neurotieteitten ansiosta koko ajan. Nykyisin pidetään kutakuinkin todistettuna, että ihmisen mieli ja sen ominaisuudet perustuvat täysin aivojen materiaalisiin prosesseihin. Materia tuottaa jotenkin hengen, mutta miten?

Suurin osa ihmisen aivotoiminnasta tapahtuu tietoisen mielen ulottumattomissa. Nykyisin ihmiset käyttävät mielellään tietokoneisiin liittyvää käsitteistöä saadakseen kuvan siitä, miten tehokkaita aivot ovat. On laskettu, että tietoinen mieli prosessoi 40 bittiä informaatiota sekunnissa. Jos numeron koodaaminen vaatii 8 bittiä, tietoisuuden kapasiteetti on viisi yksikköä. 

Tiedostamaton mieli puolestaan prosessoi 11,2 miljoonaa bittiä informaatiota sekunnissa. Yksikköinä se tarkoittaa 1,4 miljoonaa sekunnissa. Joten jos pystyy niin kannattaa jättää älylliset puuhat tiedostamattoman mielen huoleksi.  (Tiedot kirjasta Lauri Järvilehto Tee itsestäsi mestariajattelija) Sen tehosta suurin osa menee esimerkiksi näkemisen ja liikkumisen kaltaisten toimintojen ohjaamiseen eikä se ole käytettävissä tietoisiin älyllisiin suorituksiin. Pitäisi siis opetella ensin sulkemaan osa näköön ja motoriikkaan käytettävistä toiminnoista ja siirtämään kapsiteettia vaikka päässälaskemiseen tai muistiin?

Laskiessaan ihminen käyttää työmuistiaan, johon mahtuu 5-7 yksikköä kerrallaan. Monimutkaiset laskut vaativa kynän ja paperin käyttöä työmuistin kykyjä lisäämään. Hesarin 24.3.2012 julkaistusssa jutussa kerrotaan huippulahjakkaasta savantista nimeltään Daniel Tammet. Tammettin aivojen toiminta poikkeaa normaalista siinä, että hänellä on synestesia. Hän näkee sanat värillisinä ja numerot muotoina, väreinä ja liikkeinä.  Kun hänen esimerkiksi pitää kertoa keskenään kaksi lukua, ne hahmottuvat hänen mielessään ensin kahtena hahmona. Niiden väliin putkahtaa näkyviin vastauksen muoto, jonka hän sitten näkee lukuna.

Tammet laskee vaivatta päässään esimerkiksi laskun 316 =887 503 681. Hän toimii kuin laskin: syötetään luvut, tulos ilmestyy heti (tosin ilman tarvetta painaa = merkkiä). Laskin on ihmisten rakentama ja tiedämme, miten siinä materia tuottaa henkistä. Tammett on evoluution tuotos, johon on yksilönkehityksen aikana syntynyt muutamia sekä hyödyllisiä että haitallisia virheitä. Miten hänen aivojensa neuronien kytkennät mahdollistavat nämä suoritukset ei vielä osata selittää. Jotenkin hänen tiedostamaton mielensä tuottaa tulokset ilman, että hänen tarvitsee vaivata tietoisen mielensä kehnoja kykyjä.

Tammettin aivot toimivat osin huonosti. Mies sai pienenä epileptisia kohtauksia. Myöhemmin on todettu, että hänellä on Aspergerin syndrooma. Hän ei erota kunnolla oikeaa ja vasenta, eikä pysty ajamaan autoa. Kasvomuisti on huono. Päivittäinen elämä on rutiinien rytmittämä eikä niistä voi poiketa.

Savantiksi määritellään henkilö, jolla on kehitysvamma tai -häiriö, mutta myös poikkeuksellisia henkisiä kykyjä. Osa heistä on autisteja, joille sosiaaliset suhteet tuottavat vaikeuksia. Ne vaativat kehittynyttä mielen teoriaa, joka tarkoittaa kykyä siirtyä mielessään kanssaihmisen aivoihin ja arvata, mitä tämä ajattelee, tuntee tai aikoo. Autisteilta tämä kyky ei ole täysin kehittynyt. Tammettilla on tämän puutteen lievä versio, mutta hän pystyy elämään lähes normaalia elämää.

Amerikkalainen Kim Peek ei ollut autisti. Mutta hänen aivopuoliskojaan yhdistävät hermokimput puuttuivat.  Hän ei selvinnyt arkisista askareista, esim. paitansa napittamisesta, mutta osasi ulkomuistista 12 000 kirjaa. Hän pystyi lukemaan kirjaa siten, että toinen silmä luki toisen sivun, toinen toisen.

Uskotaan, että aivojen rakenteitten puutteet saivat aivot kehittämään epätavallisia neuronien välisiä yhteyksiä, joista epänormaali muisti seurasi. Hänen älykkyysosamääränsä oli 87, siis alle normaalin tason. Hän ei siis ollut älykäs?

Selviytyäkseen hyvin sosiaalisen elämän vaateista kannattaa siis olla ihan tavallinen henkilö, joka ymmärtää hyvin muita ihmisiä. Luonnottomat matematiikan ja muistin kyvyt olisivat mukavat omistaa. Mutta jos ne vaativat vialliset aivot, niin ei sitten.

Toisaalta jos osaisi sopivasti sulkea osan tiedostamattoman toiminnoista pois niin, että aivot hätäpäissään alkaisivat kehittää lisää neuronien välisiä yhteyksiä, niin voisihan sitä kokeilla? Kun vain tietäisi mitä toimintoja ja miten. Pelkkä summittainen kokeilu voi päättyä kehnosti. 

Luonnollisia uskonoppeja

Yleisönosaston kirjoituksissa ilmaistaan uskonnoista näkökantoja, jotka ovat usein perin köykäisiä. ”Ateismikin on uskonto” on ylen suosittu väite. Väittäjät olettavat, että kun ei usko jumalaan, niin uskontoahan se on.

Filosofitkaan eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen siitä, mitä vaaditaan, että joku oppirakennelma on uskonto. Kapitalismi, kommunismi, humanismi ja liberalismi ovat joittenkin määritelmien perusteella niitä. Joten taitaa olla määritelmäkysymys sekin.

Justin L. Barrett on kirjoittanut kirjan Born Believers: The Science of Children’s Religious Belief. Synnynnäisiä uskovia: lasten uskonnollisen uskon tiede. Kirjassa hän todistelee, että lapset omaksuvat tietyntyyppiset uskonnolliset uskomukset luonnostaan. He ovat valmiit hyväksymään niiden väitteet synnynnäisten ajattelutaipumustensa takia. Niistä eroon pääseminen vaatii tietoisia ponnistuksia, mikä selittää uskontojen hävittämisen mahdottomuuden. 

Ateistit mielellään väittävät, että kaikki ihmiset ovat syntyessään ateisteja. Joten taitaa herra Barrett olla eri mieltä. Asian voi toki selittää niin, että molemmat kannat ovat oikein.

Osa uskontojen käsityksistä ovat luonnollisia siinä mielessä, että lapset ovat luonnostaan taipuvaisia päätymään saman kaltaisiin uskomuksiin. Joten näiden uskomusten voi väittää määrittelevän eräänlaisen luonnollisen uskonnon. Barrett esittää seuraavan luettelon. 

• ·         on olemassa yli-inhimillisiä olentoja, joilla on ajatuksia, haluja, näkökantoja ja emootioita
• ·         luonnon elementit kuten kalliot, puut, vuoret, eläimet ovat tarkoituksellisesti ja päämäärätietoisesti suunniteltuja jonkin yli-inhimillisen olennon toimesta, jolla täytyy olla yli-inhimilliset kyvyt
• ·         yli-inhimilliset olennot tietävät yleisesti asioita, joita ihmiset eivät tiedä (he voivat olla supertietäviä tai superhavaitsevia tai molempia), ehkä erityisesti asioita, jotka ovat tärkeitä ihmissuhteille.
• ·         yli-inhimilliset olennot voivat olla näkymättömiä ja kuolemattomia, mutta eivät ole ajan ja avaruuden ulkopuolella
• ·         yli-inhimillisillä olennoilla on luonne, hyvä tai paha
• ·         ihmisten tavoin yli-inhimillisillä olennoilla on vapaa tahto ja he voivat ja myös vuorovaikuttavat ihmisten kanssa, joskus palkiten, joskus rangaisten
• ·         moraalin normit ovat muuttumattomia, myös yli-inhimillisten olentojen toimesta
• ·         ihmiset voivat jatkaa olemassaoloaan ilman maallisia kehoja kuoleman jälkeen
•  

Edellä luetellut ominaisuudet ovat siis jotain, jotka lapset pystyvät luonnostaan uskomaan. Eri uskonnot ovat sitten kehittäneet teologioita, joissa näitä ominaisuuksia on täsmennetty niin, että ne eivät ole enää luonnollisia. Niihin uskominen vaatii tietoista opettelua.

Esimerkiksi tuo vaatimus, että jumalatkaan eivät voi muuttaa moraalin lakeja, tuottaa kaikkitietävyydelle ja kaikkivoipaisuudelle isohkoja ongelma. Niinpä viisaat teologit esittävät sitten, että moraalinormit ovat ilmaus Jumalan äärettömästä luonteesta ja sellaisina muuttumattomia. Opeta tuo nyt lapselle niin, että hän ymmärtää sen. Lisäksi korjatakseen rahvaan moraalisia puutteita kristityt ovat keksineet, että jumala voi suoraan rangaista väärintekijöitä. Tosin he ovat perin maallisista (taloudellisista) syistä myös innovoineet, että jos heidän oppejaan ei usko, joutuu helvettiin.

Mutta moiset opit ovat niitä luonnottomia.

Erilaisia realisteja

 

Sellaisen maailmankuvan luominen nykytieteen tuloksien perustalta, jonka tieteistä mitään tietämätön maallikko ymmärtää, on kutakuinkin mahdoton tehtävä. Se on toki sitä, vaikka osaisi nykyajan luonnontieteet perin pohjin.

Realistit uskovat, että maailman asiat ovat todella olemassa. Sitten filosofit alkavat pohtia, ovatko kvarkit ja elektronit todella olemassa. Tai missä mielessä ne sitä ovat. Kaikki fyysikot eivät edes viitsi miettiä moisia joutavanpäiväisyyksiä. Esimerkiksi Stephen Hawking sanoi olevansa positivisti. Hän tarkoitti sillä, että jos joku matemaattinen malli antoi havaintoja vastaavan kuvan maailmankaikkeudesta, sen käyttämien teoreettisten entiteettien olemassaoloilla ei ole väliä.

Carlo Rovelli esittää kirjassaan ”Todelllisuus ei ole miltä se näyttää” oheisen kuvan mukaisen koosteen maailmankuvan muutoksista Newtonin käsityksistä 1600-luvun lopusta nykyaikaan. Hän kannattaa kvanttigravitaatiota teoriana, joka yhdistää kvanttiteorian ja suhteellisuusteorian. Kaikki eivät sitä kannata, joten he muuttaisivat viimeisen vaiheen joksikin muuksi. Kukaan ei pysty sanomaan varmasti, mikä olisi se oikea jokin muu.

Tieteen tekijät ovat yleensä jonkin lajin realisteja. He uskovat, että maailma on olemassa ja se on aineellista laatua. Ajatusta voi sitten pohtia loputtomiin. Fysiikka keksii kaikenmoisia otuksia, jotka ovat niin pieniä, että niitä ei voi mitenkään nähdä edes mittalaitteilla. Todisteita saadaan epäsuorilla havainnoilla, joiden tulkinta riippuu jostain teoriasta. Jos teoria ei olekaan oikea, niin mitä sitten?

Seuraavassa esitän katkelmallisen katsauksen realismin eri muotoihin. Ne olen poiminut Vuosisatamme filosofia-kirjassa olevasta Uskali Mäen kirjoituksesta Tieteellinen realismi ja marxismi.

Arkirealisti ajattelee, että havaintomaailma on olemassa ja luonnollinen kieli kuvaa sitä oikein. Maailma koostuu objekteista, joilla on ulottuvuus sekä tilassa että ajassa.

Tieteen teoriat kertovat kvarkkien tapaisista hiukkasista, joita ei normaalin elämän puitteissa koskaan näe eikä kuule. Ne jopa väittävät, että esimerkiksi elektronia ei oikeastaan ole olemassa muuten kuin vuorovaikutuksessa toisen hiukkasen kanssa. Joten tarvitaan tieteellistä realismia.

Tieteellinen realismi luottaa siihen, että tieteen teoria todella kuvaa todellisuutta eikä ole pelkkä laskentaväline. Joten jos se väittää, että elektroni on aidosti olemassa, niin sitten se on. Hawking ei tainnut olla tieteellinen realisti.

Viisaat filosofit jakavat tarkastelun ontologiseen puoleen ja semanttiseen puoleen. Ne tarkoittavat kysymystä olemassaolosta ja kysymystä teorioitten suhteesta olemassaoloon. Niukka versio uskoo, että merkittävä osa teorioista ovat tosia kuvauksia maailmasta. Vähän niukempi väittää, että jos eivät vielä ole niin ainakin ne ajan myötä lähestyvät totuutta.

Jotkut tieteen filosofit väittävät, että tavallisen pulliaisen käsitykset on kerta kaikkiaan hylättävä ja todettava, että vain parhaissa tieteen teorioissa esitetty ei-havaittava maailma on se, jolle todellinen aito ja kiistämätön olemassaolo on suotava. Atomeista koostuva esine ei oikeastaan ole olemassa, vaan sitä ovat sen atomit. Tosin nykyteorioita uskoen niitäkään ei oikeastaan ole, vaan sitä ovat nämä kovariantit kvanttikentät.

Tuota ei voi enää kutsua terveen järjen tuotokseksi. Siitä seuraa myös, että ajatuksia, aistimuksia eikä tunteita ole oikeastaan olemassa.

Sitten voi edelleen leikkiä sanoilla, ja kertoa, että koska arkiset objektit ovat tieteellisten teorioitten objektien kokoelmia, niin tieteelliset atomien tapaiset ovat perustavammin olemassa, siis vähän aidompia olemassaolioita. Tai että koska tieteelliset objektit vaikuttavat kausaalisesti arkisiin objekteihin, niin ne ovat ainakin tärkeämpiä olemassaolevia.

Jatketaan loputonta hienostelua. Entiteetti on olemassa teoriarelatiivisesti, jos se jonkin teorian luomus. Se on olemassa teoriatranskentisti, jos olemassaolo ei riipu mistään teoriasta. Lopulta päädymme tulokseen, että teorian totuutta ei kannata ottaa puheeksi. On mahdollista esittää useita oikeita kuvauksia samasta kohteesta.

 Joten ymmärrämme nyt hyvin Hawkingin kannan.

 

Sielu tietokoneohjelmana

Sielun aineettomuus ja itsenäinen olemassaolo ovat olleet pohdinnan kohteina ikuisuuksia. Sen olemassaolostakaan ei olla täysin varmoja. Se riippunee siitä, miten se määritellään.

Tuomas Akvinolainen on katolisen kirkon enkelitohtori, joten hänen käsityksillään asiasta lienee edelleen painavuutta uskonnollisissa piireissä. 1200-luvulla kirjoitetussa kirjassa Summa Theologiae hän käsitteli teologisia kysymyksiä oman aikansa tietämyksen valossa.

Nykyihmiselle kirjan ymmärtäminen tuottaa melkoisia vaikeuksia. Ainakin Aristoteleen ja Augustinuksen opit pitäisi ymmärtää ensin. Akvinolainen käsittelee sielua 75. kysymyksenään. Hän aloittaa kysymällä, onko sielu kappale. Kuulostaa aika oudolta. Kyseessä on tuona aikana jo 1500 vuoden ikäisistä Aristoteleen filosofisista opeista ja vain niiden valossa siinä on jotain järkeä. Joten jos ensin käyttää muutaman vuoden opiskelemalla sinnikkäästi antiikin filosofin kirjoja, jotka ensi lukemalta ovat suurin piirtein mahdottomia ymmärtää, niin siitä vain ymmärtämään. Akvinolaisen ajatuksenjuoksut ovat toki huomattavasti selkeämpiä kuin Aristoteleen. 

Akvinolainen käyttää menetelmää, jossa hän ensin esittää väitteen ja toteaa sen näyttävän todelta. Sitten hän esittää puoltavat väitteet. Tämän jälkeen hän heittää vastaansanomattoman joltain kirkonmieheltä tai filosofilta lainatun vastaväitteen. Kirkonmiesten silmissä tämä ainakin Akvinolaisen aikaan riitti tekemään kiellosta faktan, mutta toki filosofin oli pakko esittää omat perustelunsa. Myöhemmät teologit ovat sitten seuraavat vuosisadat käyttäneet niitä totuuden ehdottomina kriteereinä.

Akvinolainen kieltää esimerkiksi väitteet, joiden mukaan ihmissielu ei olisi itsenäisesti olemassa oleva asia, sielu on ihminen, sielu on tehty hengellisestä tai ruumiillisesta aineesta, ihmissielu on häviävä ja sielu ja enkeli ovat samaa lajia.

Frank Tipler on outo olio siinä mielessä, että hän on huipputiedemies ja samalla uskovainen. On uskomatonta, että sellaisiakin on olemassa. Hän on kirjoittanut kaksi kirjaa fysiikan ja uskonnon yhteyksistä ja väittää, että jos ottaa fysiikan tulokset vakavasti, niin on väistämättä otettava vakavasti myös kristinuskon dogmit. En tiedä riittävästi ylimmän tason fysiikasta, joten lainaan Kari Enqvistiä, joka totesi kirjasta The Physics of Immortality, että  ”Tiplerin päätelmät ovat epäilyttävämpiä kuin helleviikoksi kesämökin pöydälle unohtunut lahna. ”

Tipler määrittelee elämän, sielun ja persoonan ”computer definition”-mielessä. Siis tietokonetermein. Hän vertaa määritelmiään koko ajan vanhoihin kristinuskon käyttämiin vastineisiin ja vakuuttaa, että esimerkiksi Aristoteleen ja Akvinolaisen määritelmät ovat periaatteessa samoja.

Tipler määrittelee elämän ”luonnonvalinnan säilyttämäksi informaatioksi.” Kristityn mieleen tulee tästä ehkä tuo haisukala, mutta kukaan ei ole pystynyt määrittelemään elämää tuon paremmin. Tosin tästä seuraa, että jos ajatellaan ihmisen kehittämät autotkin luonnonvalinnan tuotteiksi määritelmää vähän venyttämällä, niin autotkin ovat eläviä. Tipler jatkaa kertomalla, että kuunteleminen, nauttiminen, ihailu ja rakkaus ovat informaation käsittelyä fysikaalisella tasolla.  Hän väittää, että Akvinolaisen mielestä sielu tarvitsee ruumiin ajatellakseen ja tunteakseen samoin kuin tietokoneohjelma tarvitsee tietokoneen toimiakseen. Minun nenässäni tämä väite hieman haiskahtaa, koska enkelitohtorin mielestä sielu on itsenäinen ja jää eloon kuoleman jälkeen. Tunteeton sielu taivaassa?

Mutta johtopäätös on väistämätön: ihmisen sielu on aivoiksi kutsutussa märässä tietokoneessa pyörivä ohjelma. Kun fyysinen tietokone tuhoutuu, ohjelma voi silti jäädä eloon. Tietokoneohjelma on aineeton, joten sitä on sielukin. Tosin ohjelma vaatii tietämyksemme mukaan aineellisen säilytyksen.

 Siis lähes aineeton sielu tällä pienellä varauksella? Kuolemattomuus seuraa siitä, että ainahan sielun voi tallentaa. Tulevaisuudessa kuljetamme mukanamme isäpappoja ja äitimuoreja taskussamme olevilla muistikorteilla ja laitamme kaipauksen yllättäessä ne puhelimen sieluappsin ajattaviksi. Lähemmäs taivasta pääsemme  tallentamalla ne pilvipalvelimille.  Siis ikuinen elämä, ainakin melkein?

Huom. Tiplerin versio kuolemattomuudesta on huomattavasti korkeatieteellisempi.  Fysiikan tietämykseni ei riitä arvioimaan sen haisuastetta. Kirja Summa Theologiae on  saatavana suomeksi.  Tiplerin kirjoja The Physics of Immortality (Kuolemattomuuden fysiikka) ja The Physics of Christianity (Kristinuskon fysiikka) ei ole suomennettu.

Mindfulnesia

Tietoisuus on mahdoton selittää, väittävät jopa huippuluokan filosofit, joitten ajattelukyvyissä ei liene puutteita. Toisaalta kukaan ei tietääkseni ole määritellyt termiä kaikkien hyväksymällä tavalla. Kun lukee neutotieteitten edustajien, esim. Antonio Damasion kirjoja ja vertaa hänen käsityksiään tunnetun henkisen gurun Eckhart Tollen vastaaviin, huomaa, että kaverit puhuvat jostain täysin eri asiasta. Kumpikin kertoo korkeammista ja matalammista tietoisuuden sfääreistä, mutta käsitykset menevät täysin ristiin.

Deepak Chorpa väittää, että kaikki on tietoisuutta tai mieltä. Aine ja kaikki esineet ihmiset mukaan lukien ovat sen luomuksia. Mieli ja tietoisuus eivät ole sama asia, eikä suomennettuja kirjoja lukemalla aina tiedä, ovatko ne kirjoittajan mielestä sitä vai eivät. Suomessa Timo Klemola on valaissut asiaa kirjassaan Mindfulness Tietoisuuden harjoittamisen taito. Hän pysyttelee tiukemmin maan pinnalla.  Lainaan häntä: ”Kun länsimainen ihminen on alkanut ihmetellä itseään ja ympäröivää maailmaa, hän on alkanut etsiä kysymyksiinsä vastauksia itsensä ulkopuolelta. Hän on etsinyt maailmalle ulkopuolista luojaa, löytänyt jumalansa. Tutkiessaan sitten maailmaa tarkemmin hän on kehittänyt pitkälle tieteitä. Idässä vastausten etsiminen on kurottautunut toiseen suuntaan, kohti ihmisen tietoisuutta. ”

Klemola väittää, että idän ajattelun mukaan kaikki on tietoisuutta. Joten jos haluamme ymmärtää itseämme ja maailmaa, meidän on tutkittava sitä. Näin saamme selville, mitä ulkoinen maailma ja sisäinen maailma todella ovat. Näin äärimmäisyyksien harojat päätyvät sitten Tolleiksi ja Chopriksi.

Väite, että meditaation kaltaiset harjoitteet auttavat ihmisiä saavuttamaan totuuksia, ovat varmaan totta rajatussa mielessä. Ajatellaan, että mieli tekee jatkuvasti virheitä tiedostamisprosessissa, koska se tulkitsee maailmaa jatkuvasti omien intressiensä ja ennakkokäsitystensä kautta. Harjoittamalla mieltä oppii näkemään todellisuuden selkeämmin ja tarkemmin ilman vääristymiä.

Sitten voi alkaa epäillä, mikä on se todellisuus, jonka siinä tavoittaa. Ihan kvanttifysiikkaan ei taideta päästä.

Lännessä mielen tutkiminen on edennyt aivojen tutkimisen tasolle. Asiaa tutkitaan siis edelleen ulkoapäin, vaikka toki siinä ajatuksiakin analysoidaan. Aivot hajotetaan neuronien toiminnan tasolle ja yritetään päästä myös tietoisuuteen käsiksi sitä kautta. Klemola väittää, että ”mielen toiminnat eivät palaudu aivofysiologiaan.” Neurotieteitten edustajat, esim. Chris Frith, puolestaan sanovat, että mielessä ei tapahdu mitään ilman että aivojen aineessa ei tapahtuisi jotain. Aivojen aineessa puolestaan voi tapahtua paljonkin ilman että ihmisen tietoisuus niitä mitenkään rekisteröisi. Klemola on toki oikeassa siinä, että tietoisuustaidot eivät parane sillä, että tietää jonkin aivoissaan muuttuneen harjoituksen myötä. On sitten eri asia väittää, että mielen toiminnot eivät palaudu aivofysiologiaan. Korkeintaan voi todeta, että asiaa ei ymmärretä riittävästi, jotta tietäisi, missä mielessä väite on tosi.

Aivojen toiminnoista suurin osa pysyttelee tietoisen mielen ulottumattomissa. Kun idän tietäjät väittävät, että kaikki mitä maailmasta tiedämme, saamme tietoisuuteen tulevien aistihavaintojemme kautta, kuva on vähintään vajavainen. Esimerkiksi värien voi väittää olevan vain ihmisen mielessä. Ne ovat aivojen omia luomuksia eikä niitä ulkoisessa todellisuudessa oikeastaan ole olemassa. Joten kun harjoittaa mieltään riittävästi, oppiiko erottamaan värien asemesta sähkömagneettisen aaltoliikkeen eri aallonpituudet tuosta vaan suoraan ilman että aivot vääristävät ne väriaistimuksiksi? Epäilen.

Mindfulnesin kaltaisilla harjoitteilla voi toki, mikäli näitä Klemoloita on uskominen, saavuttaa mielenrauhan ja parantaa ihmisyyttään. Eivät ne mitään turhakkeita ole. Mutta jotta todella perin pohjin ymmärtäisimme ihmisen tietoisuuden ja mielen toiminnot, tarvitsemme myös länsimaista tiedettä. Buddhalaiset opit ovat ehkä tosia omalla tasollaan ja selittävät oman pienen siivunsa mielen toiminnoista. Mutta se siivu ei ole kovin kattava.

Itkijänaiset

Koronaviruksen saapuminen on tuonut näkyviin selkeästi, miten naisvaltaista on Suomen poliittinen johtoporukka. Ilta toisensa jälkeen joukko naisia esiintyy tv:ssä kertomassa, mitä hallitus nyt aikoo tehdä asian eteen. Esiintyjät ovat huolestuneita ja vakuuttavat, miten kaikki mahdollinen aiotaan tehdä, jotta mahdollisimman vähän ihmisiä kuolisi.Ilmeet ovat surullisia ja myötätuntoisia varsinkin riskiryhmän ihmisiä kohtaan. Hyvä etteivät siitä taritessaan ala itkeä.

Hallituksen tehtävä on vastuullinen ja vaikea. Naisparkojen tulisi ymmärtää kaksi asiaa. Ensin niistä ikävämpi: tekevät he mitä tahansa, he tekevät väärin. Sitten lohdullisempi: tekevät he mitä tahansa, he tekevät oikein.

Torjuntatointen kirjo sisältää lukuisia vaihtoehtoja. Tutkimme niistä muutamia.

Yksi mahdollisuus on se, että annetaan taudin iskeä yrittämättä torjua sitä mitenkään. Ihmisiä sairastuu määrä, jota ei kukaan etukäteen tiedä. Heistä kuolee joku prosenttiosuus, jota sitäkään ei tiedetä. Eri maissa tehdyt toimet sotkevat laskelmat niin, että varmojen johtopäätösten teko on mahdotonta. EU olisi voinut etukäteen sopia, että joku valtio menettelee yhdellä tavalla, toinen toisella, jolloin tietäisimme sitten jälkikäteen, miten olisi ollut paras toimia.

Tämä vaihtoehto toisi kaksi hyvää tulosta mukanaan: jo muutenkin melkein kuollut vanhusväestö katoaisi. Suurin osa tekisi sen mielellään, kuten heidän käyttäytymisensä osoittaa. He mieluummin ottavat riskin jättämällä varoitukset sikseen, joten voi olettaa, että he kuolisivat onnellisina. Väestö nuorentuisi ja valtion eläke- ja sairasmenot pienenisivät reilusti. Talous ei muutenkaan kärsisi kovin paljon, kun mitään rajoitteita ei olisi. Sairastumisaallon jälkeen valtiomme olisi täynnä iloisia taudille immuuneja kansalaisia, joten uusi aalto ei huolta tuottaisi.

Ikävä puoli on siinä, että maailmasta löytyy vain muutama valtio, jonka johto avoimesti uskaltaisi näin toimia. Pohjois-Korea, Valko-Venäjä? Toisaalta se olisi kaikkein inhimillisin tapa.

Täysin päinvastainen strategia on aloittaa käymällä ulkomailta tulevien kimppuun heti satamissa ja lentokentillä. Porukka saman tien pois jaloista vartavasten perustettaviin karanteenilaitoksiin. Sen jälkeen aloitetaan kaikkein testaus ja vähänkin epäilyttävät tapaukset eristyksiin. Jokainen vanhuksia hoitavia laitoksia lähestyvä saman tien vankilaan. Sairaaksi todetut suljettaisiin kotiinsa tai pakotettaisiin kantamaan jotain suojaliivin kaltaista räikeänväristä vaatetta, joka jo kaukaa varoittaisi vastaantulijoita.

Vain välttämättömät elinkeinotoiminnot sallittaisiin ja kaikki tarpeeton liikkuminen kiellettäisiin.

Kuolleisuus ei näin nousisi juuri tavallista korkeammaksi. Toisaalta immuniteetin saisi vain pieni osa väestöstä.

Joka tapauksessa tämä olisi kaikkein inhimillisin tapa toimia. Sen paras puoli olisi siinä, että aika harva alkaisi toimenpiteitä arvostella. Ne, jotka niin tekisivät, tuomittaisiin saman tien kylmiksi materialisteiksi, joiden sydämen paikalla on setelinippu.

Sitten on jäljellä melkoinen määrä näiden kahden tavan välimuotoja. Jokainen niistä antaa tavattoman paljon kritisoimisen mahdollisuuksia, mikä tekee yleisönosastojen ja blogien kirjoittajat onnellisiksi. Kun ulkomailta tulevien eristäminen aloitetaan, se olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin tai päivää myöhemmin. Jos ravintoloita ei suljeta, ne pitäisi osan mielestä sulkea heti. Jos ne suljetaan, ei pitäisi. Jos kansalaisia ei testata viruksen takia, kaikki tai osa pitäisi heti testata. Jos kaikki testattaisiin, se oli tarpeetonta ja typerää rahan tuhlaamista ja sairaaloitten henkilökuntien rasittamista.

Oli miten oli, mikä tahansa välimuoto olisi epäilemättä kaikkein inhimillisin vaihtoehto. Niitä voi punnita ottaen huomioon taloudelliset voitot ja tappiot, kuolemien määrän, sairaan tai terveen kansalaisen viihtyvyyden yms. Valitsemalla ne sopivasti ja antamalla niille sopivat painoarvot päätyy lopulta minkä tahansa vaihtoehdon osalta siihen, että se on paras mahdollinen.

Jälkeenpäin jälkiviisaus kukoistaa. Opposition poliitikot ovat onnellisia, koska heille tarjoutuu ääretön määrä kritiikin mahdollisuuksia. Jos olisi tehty niin ja niin, kuolleita olisi prosentti tai kaksi vähemmän. Jos olisi tehty niin, taloudelliset tappiot olisivat nyt miljardin tai kaksi pienempiä ja työttämiä sen ja sen verran vähemmän. Kaikki väitteet olisivat lopulta lähes pelkkiä uskon asioita. Tai sitten sellaisia, että jos hallitus olisi vastaavan päätöksen tehnyt, oppositio olisi sen tuominnut. Joten hallituspuolueitten kannattajat voivat väittää, että täysin pieleen meni kritiikki. Vastustajat taas, että kyllä hallitus on persiistä.

Timo Airaksisen käsitys henkisyydestä

Henkisyys ja hengellisyys ovat käsitteitä, joitten merkityksestä ei olla yhtä mieltä. Lyhyt internetin selaaminen kertoo, että jokainen käsittää termit omalla tavallaan. Toisen hengellinen on toisen henkisyyttä ja niiden merkitys on milloin mitäkin. Kovin kauniina ja suositeltavina molemmat koetaan.

Filosofi Timo Airaksinen antaa kirjassaan Jäähyväiset uskonnolle Henkisyyden puolustus omat määritelmänsä. Airaksinen on ateisti, joten ainakin hän uskoo, että ihminen voi olla henkinen uskomatta jumaliin. Hän väittää, että jopa maailman henkisin ihminen Dalai Lama on ateisti. Tämä ei usko jumaliin. Mutta uskominen inkarnaation eli uudestisyntymisen kaltaiseen oppiin estää häntä toki olemasta puhtaasti materiaalisen tai tieteellisen maailmankatsomuksen edustaja.

Airaksinen sanoo, että hengellisyys on uskonnollista ja henkisyys ei. Suora lainaus: ”Minulle henkisyys on korkeimpien inhimillisten arvojen pohdintaa ja asettumista perinteisten kysymysten ääreen, samalla vastustaen mielikuvitusten suosittamia kovin outoja ohjeita ja ratkaisuja.”

Henkisyys muuttuu hengellisyydeksi, kun ihminen sortuu menemään ajattelussaan tietyn rajan yli. Kun kokee mystisiksi kutsuttuja mielentiloa, pitäisi tyytyä jättämään asia siihen. Niitä ei voi selittää, joten ei sitten selitetä. Heti kun tuonpuoleinen selittämätön on kansoitettu mielikuvituksen luomilla jumalilla, enkeleillä ja paholaisilla, on siirrytty hengellisyyden puolelle.  

Prosessi jatkuu siten, että tuonpuoleiseen kuvitellut oliot siirretään tämänpuoleiseen todellisuuteen vieläpä niin, että ne ”pystyvät” vaikuttamaan meidän elämäämme niin vahvasti, että lopulta niillä on lähes täydellinen määräysvalta meidän tekosiimme.

Meille opetetaan pienestä pitäen oman kulttuurimme tuonpuoleiset otukset niin, että ne muuttuvat kuvitelmista todellisiksi. Airaksinen lainaa toista filosofia Eino Kailaa, joka sanoo, että ”Jumala tarvitsee meidän uskoamme siihen, että hän olemassa.” Ja että ”Ainoa mahdollinen todistus Jumalan olemassaolosta saadaan uskomalla siihen, että hän on olemassa.”

En tiedä, mitä Kaila loppujen lopuksi tuolla tarkoitti. Internetissä oleva esittely kertoo, että hänen mielestään ”korkein elämänarvo on uskonto, mutta ”uskonto ei, tarkkaan ottaen, ole tosi.” Hän ei uskonut filosofisten näkemystensä takia yliluonnolliseen, joten nähtävästi hän Airaksisen katsomuksia mukaillen oli henkistynyt ateisti.

Ruton torjuntaa 1700-luvulla

Rutto on tauti, jonka aiheuttaa bakteeri. Tauti on yleinen jyrsijöillä ja leviää kirppujen kautta ihmisiin. Paiseruttoon sairastuneista kuolee ( tai ainakin vanhoilla ajoilla kuoli) 50-60 %, keuhkoruttoon 90 % ja veriruttoon 100 %, joten sen vaarallisuus on täysin omassa kastissaan koronavirukseen verrattuna. Toisaalta sen leviäminen hygienian avulla on helpompi estää. Antibioottien avulla sitä voidaan myös torjua.

Gunnar Suolahden kirjassa Elämää Suomessa 1700-luvulla vuodelta 1907 on Ruton uhatessa-niminen essee, jossa kerrotaan siitä, miten Suomessa ruton saapumista estettiin 1770-luvulla. Netistä löytyvien artikkeleitten perusteella meillä esiintyi viimeksi ruottoepidemia 1710-1711, joten nähtävästi siinä onnistuttiin. Se levisi Turkista Ukrainan kautta Puolaan ja Venäjälle.Mutta ei siis Suomeen, joten keinot olivat siis tästä päätellen tehokkaat. Niitä kannattaa kenties matkia. Rutot aiheuttaa bakteeri, joten virustautiin keinot eivät välttämättä täysin sovellu. Mutta koska molemmissa pitäisi estää kontaktit sairastuneisiin, niitä voi toki soveltaa osittain.

Ruton syntymekanismia ei tiedetty. Kokemus osoitti, että se tarttui sairastuneesta ihmisestä toiseen. Tehokkain tapa välttyä taudilta oli paeta äkkiä ruton ulottumattomiin. Myös ruttoalueilta maahan pyrkivien torjuminen oli tehokas keino, jos tauti oli tiedossa ennen saapumistaan. Karanteeni otettiin käyttöön 1300-luvulla. Nimitys tulee italian kielen neljääkymmentä tarkoittavasta sanasta, koska tämä aika vakiintui eristyksissä pidon kestoksi. Mika Kallioisen kirjasta Rutto ja rukous löytyy 1700-luvun Suomessa käytettyjä keinoja tilojen desinfiointiin ja muita ohjeita, joita tuli noudattaa.

Moskovaan levinnyttä ruttoa torjuttiin menetelmin, jotka eivät tepsineet. Kerron yhdestä, jotta sitä meillä vältettäisiin. Siellä Varsovan portilla oli ihmeitätekevä Marian kuva. Pelästyneet kansanjoukot tunkivat heittämäään sen luona olevaan arkkuun uhriroposiaan niin innokkaasti, että ihmisiä tallautui kuoliaaksi tungoksessa. Joukossa oli myös jo ruton saaneita, joten Moskovan arkkipiispa (tuohon aikaan kirkonmiehet olivat vielä kansanihmisiä viisaampia) määräsi uhriarkun suljettavaksi. Ihmisiltä vietiin siis tehokkaaksi uskottu hoitokeino, joten he syystäkin raivostuivat. Mellakoijat hyökkäsivät arkkipiispan palatsiin, mistä kirkonmies oli älynnyt jo paeta. Sen verran käytännöllisiä toki olivat, että ryöstivät palatsin. Piispakin löydettiin myöhemmin eräästä luostarista ja surmattiin. Sitä ei voi pitää enää käytännöllisenä tekona.

Samoin kuin nytkin alettiin rajoja sulkea. Preussin ja Venäjän satamista tulevat laivat tarkastettiin ennen satamaan pääsyä. Kuljetettavia tavaroita pidettiin silmällä ja erilaisia lupapapereita alettiin vaatia. Eri puolille perustettiin karanteenilaitoksia, jonne ulkopuolisten sisäänpääsy ja sisäpuolisten ulospääsy estettiin sotilasvartioilla. Kaakkoisraja suljettiin sotilasketjulla.

Tämän keinon toivottomuus tunnetaan nykyäänkin. Tiedämme karjalaisten olevan kuritonta kansaa. Mikään ei estä heitä livahtamasta rajan yli ja hakemasta sieltä tupakkaa ja bensaa. Tuohon aikaan haettin tupakkaa ja suolaa, mutta sama ilmiö silti. 

Sotamiesraukat joutuivat ruton tarttumisen uhan alle. Esimiehet yrittivät niukoista oloista huolimatta varustaa heidät kunnon lääkkeillä. Olutta juotiin runsaasti sekä nesteenä että ohravelllinä. He saivat joka päivä annoksen tervavettä, viinaa, etikkaa, siirappia, hunajaa, katajanmarjoja, puna- ja valkosipulia, sekä kuminaa.

Asumuksia savustettiin ja pirskotettiin etikalla. Liekö sitä etikkaa myös niissä kiinalaisten suihkeissa, joilla he katujaan desinfioivat?

Tuossa pientä esimerkkiä tehokkaista keinoista. Kun poliisit eräissä maissa alkavat sakottaa kurittomia kansalaisia, tuokin konsti on aika mieto 1700-luvun keinoihin verrattuna. Tässä esimerkki. Rajasotilas, joka havaitsi jonkun Venäjän puolelta lähestyvän, huusi häntä ensinnä 40 askelen päässä pysähtymään. Ellei tulija tästä välittänyt, ammuttiin hänen hevosensa, ja jos hän senkin jälkeen vielä pyrki eteenpäin, oli sotilas hänet heti velvollinen ampumaan.

Nykyaikaan neuvo soveltuu suoraan, kun ampuu hevosen asemesta auton.

Edward Westermarck ja naisen asema

Sosiologi, sosiaaliantropologi ja moraalifilosofi Edward Westermarck (1862-1939) on yksi Suomen kansainvälisesti tunnetuimmista tiedemiehistä. Hän oli Helsingin yliopiston ja Åbo Akademin professori. Samoin hän teki pitkän akateemisen uran London School of Econimisissa. Häntä lainataan tieteellisissä teksteissä edelleen.

Suomessa häntä ei kovin hyvin tunneta. Hänen maailmalla runsaasti huomiota saanut kirjansa The History of Human Marriage ilmestyi 1891, mutta suomennettiin 1932. Ruotsinnos ilmestyi sentään jo 1893. Kristinuskon ja moraalin suhdetta käsitellyt Christianity and Morals ilmestyi Lontoossa 1939 ja suomeksi 1984.  

Westermarck oli agnistikko, joka ei uskonut jumalaan. Hän väitti, että kristinusko vaikutti negatiivisesti moraaliin. Hän mukaansa moraaliarvot perustuivat tunteisiin eikä mitään objektiivisia moraalitotuuksia ole. Evoluutioteoria riitti selittämään moraalitunteitten synnyn ilman taivaallista lähdettä.

Westermarck puolusti naisten oikeuksia, vaati homoseksuaalisuuden rangaistavuuden poistamista ja avioerolainsäädännön liberalisointia. Kun nämä yhdistetään ateismin kannattamiseen, ei liene mikään ihme, että kristinuskoa suosiva mielipidevalta katsoi parhaaksi, että typerä vain suomea osaava kansa oli parempi jättää rauhaan Westermarckin radikaaleilta ajatuksilta.

Nykyaikana tasa-arvoisena avioliittona pidetään sitä, että myös homoliitot sallitaan. 1800-luvun lopulla täysin toisen tason epätasa-arvo vallitsi ihan tavallisissa heteroliitoissa. Vaimo ei ollut yhdenvertainen lainsäädännöllisesti aviomiehen kanssa. Laki vuodelta 1889 Suomessa totesi seuraavaa: ”Kun mies ja vaimo ovat vihityt, on mies vaimonsa oikea edusmies ja kantakoon vastuunsa hänen puolestaan ja ja hallitkoon pesää alempana säädetyllä rajoituksella.”  Aviomiehellä oli valta vaimon henkilökohtaiseen toimintaan ja omaisuuteen. Vaimolla ei ollut omistusoikeutta, liikkumisvapautta eikä oikeustoimikelpoisuutta.

Avioliittolainsäädäntö uudistettiin Suomessa niin, että mies ja vaimo tunnustettiin yhdenvertaisiksi 1929.

Westesmarck väitti, että naisten alisteinen asema Euroopassa oli ennen kaikkea kristinuskon ja sen epäedullisen naiskäsityksen syytä. Hän ei syyttänyt asiasta Jeesusta vaan Paavalia. Tämän näkemyksen mukaan patriarkaalinen miesvalta oli luterilaisen uskonopin perusteissa. Vaimo oli yhdenvertainen uskonasioissa, mutta alisteinen miehelleen yhteiskunnallisessa asemassaan.  

Kun tätä vertaa nykyiseen keskusteluun homoseksuaalien oikeuksista, eikö vain tämä Paavalin pakana sielläkin putkahda esiin. Kun tiukan linjan kristityt väittävät, että homoseksuaalisuus on syntiä, he vetoavat Uuden testamentin Paavalin roomalaiskirjeen kohtiin  1:26-27. Ja kuten tavallista, normaaliin järkevyyteen luottavat teologit väittävät, että ei siinä puhuta oikeastaan homoista  vaan ihan jostain muusta. Heille on turha kertoa, että järkevintä olisi luopua koko Raamatusta.

 Westermarckin aktiivinen unohtaminen Suomessa saattaa siis perustua hänen uskonnonvastaisuuteensa. Siitä hyvän kuvan antaa seuraava lainaus:

”On väitetty, että [...] ihmissuvun kaikki hyve ja hyvä käyttäytyminen saavat kiittää synnystään kristillistä uskontoa, että se on ollut Euroopan moraalisen kehityksen päälähteenä. Olen tutkinut sitä vaikutusta, joka kristinuskolla on ollut sekä moraaliin yleensä että sosiaalisen ja moraalisen elämän eri haaroihin, ja päätynyt toisenlaisiin johtopäätöksiin.”

Lähteen olen käyttänyt kirjaa Niina Timosaari: Edward Westermarck – totuuden etsijä.